Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on hyviä ystäviä eri elämänalueilta. Heidän avullaan pääsen tutustumaan asioihin, jotka muutoin jäisivät minulta varmasti kokematta, vaikka pidän itseäni suht ennakkoluulottomana uusien haasteiden edessä.
Tänään sain tilaisuuden vierailla Kuntsin taidemuseossa kuuntelemassa Katrin Valan runoutta sävellettynä, laulettuna ja lausuttuna. Kutsun tilaisuuteen sain Kirstiltä, joka vastasi esityksen lauluista ja sävellyksistä. Täytyy myöntää, että olin lumoutunut. Minua on aina kiehtonut ihmiset, jotka osaavat tyhjästä luoda jotain kaunista ja herkkää. Tämä kyky voi näyttäytyä ihmisillä eri tavoin ja jos sen saa puettua vielä sellaiseen muotoon, että me muutkin voimme siitä nauttia, on kyseessä lahja.
Sen jälkeen kun kuulin Kirstin ensimmäisen kerran laulavan lapsiemme yhteisessä joulujuhlassa vuosia sitten, on hänen persoonallisen kaunis äänensä jättänyt lähtemättömän jäljen selkäytimeeni. Tätä herkkää ja syvää viiltoa korostaa vielä Kirstin meidän Elinalle säveltämämme riipaisevan kaunis kappale, jota helmikuussa 2009 kuuntelin pimeän tähtitaivaan alla koettaen saada mieltä omaan elämääni.
Katri Vala on minulle nimenä tuttu. Olenhan opiskellut historiani ja pärjäsin kohtuullisesti myös äidinkielenopinnoissa. Mutta se oli siinä. Nyt hänen tekstiensä syvyys saavutti jotain pienessä sielussani. Ehkä se johtui siitä elämänkohtalosta, että kirjailija menetti ensimmäisen lapsensa. Kuoleman koskettamat äidit ovat joutuneet kohtamaan pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tekemään kukin omalla tavallaan rauhan viikatemiehen kanssa. Kuvittelin tämän tuskan heijaistuvan teksteistä, jotka meille tarjoilitiin sellon ja viulun melankolisten sävelten tainnuttamana.
Jäin kuitenkin miettimään tekstiä, jossa Vala totesi, ettei hänestä ole kirjailijaksi. Parasta olisi vaan tyytyä opettajan turvalliseen ammattiin. Miten tutulta tämä ajatus tuntuikaan. On helppoa valita perinteisesti ja odotusten mukaisesti, vaikka oma sisin sanoisi jotain aivan muuta.
Olen vakuuttunut siitä, että jokaisella ihmisellä on erityinen tehtävänsä tässä maailmassa. On olemassa jokin "minuus" jokin rooli, joka on todempi kuin kaikki muut. Jokaisella on tarkoituksensa ja haasteena on löytää omasta itsesestään se olotila, jossa tuntee tekevänsä juuri sitä miksi on luotu ja tarkoitettu.
Tiedän itse miltä tuntuu toimia ns. flow-tilassa. Olotilassa, jossa kaikki muu menettää merkityksensä ja on olemassa vain minä itse ja juuri tämä hetki ja se tehtävä mitä olen tekemässä. Minuuden ja muun maailman raja hämärtyy ja osittain jopa katoaa. Silloin ja juuri silloin kuvittelen olevani oman itseni juurella - oman minuuden alkulähteellä.
Tämän tilan saavuttaminen on vain kovin vaikeaa. On haastavaa kulkea vallitsevia valtavirtoja vastaan. Tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, sen sijaan, että koettaisi tyydyttää muiden tarpeita ja vastata heidän odotuksiinsa. Pitäisi löytyä rohkeutta tarkastella omaa elämäänsä objektiivisesti ja analysoida kylmän rauhallisesti mikä siitä on minun itsensä haluamaa ja mikä muiden sanelemaa.
Suurin osa asioista elämässä on sellaisia, että ne voi muuttaa, jos vain haluaa. Kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla, riittää kun ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Usealle vain pelkästään jo se, että pysähtyy miettimään elämäänsä, on pelottavaa. Siksi kai niin moni tiedostamattaan aikatauluttaa elämänsä pitkälti niin, ettei tyhjiä hetkiä ole. On turvallisempaa olla se opettaja, vaikka sielu huutaisi sen turvattoman kirjailijan minuuden puoleen hiljaisina hetkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti