Esteiden hyppääminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, joten opettajan kysyessä minulta onko minulla mitään sitä vastaan, että mennään vähän puomeja, aiheutti hieman epämiellyttävän tunteen vatsassani. Mutta toisaalta puomeja olen kyllä mennyt useastikin, esteitä hyppäsin sitä vastoin edellisen kerran viime vuosituhannella. Siltä se ainakin tuntui :-)
Joten reippaasti vastasin, että mikäs siinä. Olinhan jo sitä paitsi kiivennyt hevosen selkään ja siinä vaiheessa perääntyminen olisi antanut muille ratsastajille täysin väärän kuvan peräänantamattomasta luonteestani. Hieman minua kuitenkin epäilytti, koska muut tuntilaiset vaikuttivat minusta sen ikäisiltä, että liekö olisivat olleet edes toisella vuosikymmenellä, kun minä viimeksi viiletin esteiden yli. Mutta puomiahan meidän piti mennä…
Kovin oli käsite puomi muuttunut minun villistä nuoruudesta. Kyllä ne olivat ihan oikeita esteitä, aluksi kyllä ristiesteitä, mutta lopulta aitoja pystyjä. Korkeus tosin ei välttämättä ollut kovin paljon yli 1,5 litran limsapullon, mutta kyllä hevosen hypätä pitäisi, jotta selvittäisiin toiselle puolelle.
Ei se pelaa joka pelkää, joten kannustin tammani esteitä kohti mentaliteetilla, että täytyyhän sitä nuoremmille näyttää. Ja hah, luulette tietysti, etten selvinnyt. Olette väärässä! Ylitimme esteet ihan kohtuullisesti. Ei mitään loistosuoritusta, mutta yli päästiin ja kentällä pysyttiin.
Tietenkin heti tunnin jälkeen hehkutin siskolleni, että mitä tuli tehtyä. Hän jos kukaan ymmärsi, että kyse oli osaltani hurjasta jutusta. Jäin kuitenkin miettimään miksi esteet eivät ole minun juttu.
Ja löytyihän se sieltä muistini sopukoista tieto, jonka olin haudannut kohtaan ”älä muista ja kysyttäessä kiellä”. Tasapuolisuuden nimissä siskoani kohtaan kerrottakoon se nyt kuitenkin.
Joskus hamassa lapsuudessani erehdyin osallistumaan estekisoihin vakiotuntiratsullani. Manhattan oli hyvä hyppääjä, joten luotin häneen enemmän kuin itseeni. Ei olisi pitänyt…
Olen nimittäin varmaan ainoita ratsastusseurani historiassa, joka on estekisoissa ratsastanut suoraan tolppaa päin. Ei edes mitenkään hipaisemalla vaan täystörmäys suoraan kohti. Muistan vaan ajatelleeni, ettei hevonen nyt niin tyhmä ole, että törmää tolppaan. Kukaan vaan ei ollut minulle vielä tuossa vaiheessa kertonut hevosen näkökentän rajallisuudesta. Nyt sen tiedän. En pudonnut, hevonen ei paljon välittänyt ja jatkoimme maaliin saakka. Mutta taisi olla viimeiset estekisani.
Joten rakas siskoni kyllä minun ”töppäykseni” yltävät vähintään samalle tasolle kuin sinun, joten voit olla huoleti ”maineesi” kanssa. Ehkä tämä selittää, miksi en kilju riemusta nähdessäni esteitä ratsastuskentällä eikä pitäisi myös hevosenkaan, jos minä satun istumaan sen selässä ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti