Lauantaina juhlittiin Hubertuksen 45 vuotiskekkereitä. Edellisen kerran synttärit on järjestetty kuulemma 20 vuotisen taipaleen kunniaksi. Joko hevosihmiset eivät ole juhlijatyyppejä tai sitten yhteisen tilaisuuden kokoonsaaminen on liian haastavaa ratsastajille.
Juhlat olivat mukavat, ruoka oli erinomaista ja juhlijat niitä värikkäitä hevosihmisiä. Illan yllätysvieras oli "Irma" Helsingistä, joka asteli sisään diagonaalilla niin, että Väisäsen Paulan ei auttanut kuin väistää. Callen yhden naisen esitys oli täysin hervoton.
Helena Liukkonen puhui jälleen kerran viisaita totuuksia. Iän ja kokemuksen tuomalla arvovallalla voi sanoa sen kaikkien tietämän totuuden, että hevosihmiset ovat hankalia. Ei sitä auta kaunistella. Jokaisella on oma käsityksensä siitä miten asiat pitää tehdä ja mikä on se ainoa oikea tapa hoitaa asiat.
Itse muistan esimerkiksi kun tallilla siirryttiin kuivaheinästä säilöheinään. Päätös oli, että kaikki hevoset syövät määrätystä päivästä lähtien säilöä. Toin esiin näkökannan, että mielelläni antaisin kuitenkin ponilleni kuivaa heinää ja vähitellen lisäisin säilön osuutta. Vastaus oli, että koska olin silloin raskaana, ei puheitani tarvinnut osaltani ottaa vakavasti. Argumentit siitä,että satuin tietämään jotain hevoseni ruokinnasta syrjäytettiin olan kohautuksella. No hard feelings, mutta kuvaa jollain lailla tietynlaista toimintamallia.
Pääasiassa muistot ovat mukavia. Niin kuin se, kun yhtenä aamuna tallin vesihanat olivat poikki - yhteenkään vesikuppiin ei tullut vettä eikä tallimestarin aamukahvin keittäminen onnistunut. Siinä meni Ossi Perälän koko aamupäivä ja muutama tupakka selvittäessä vikaa. Lopulta selvisi, että meidän jättiponi oli yksinkertaisesti ylettynyt turvallansa katonrajassa kulkevaan vesihanaan ja kääntänyt sen poispäältä. Sain kuulla muutaman valitun sanan Ossilta saapuessani myöhemmin paikalle :-)
Totta oli myös Carina Kempin sanat siitä, että tallilla oppi perusasiat. Sen Helenan peräänkuuluttaman hevosmiestaidon. Sitä kun ei opi kuin tekemällä - paskaa luomalla, paaleja raahaten, hevosia hoitaen ja rämpien pitkin liejuisia hakoja koettaen saada enemmän tai vähemmän yhteistyöhaluisia hevosia kiinni.
Ja olihan siellä ne sosiaaliset kontaktit. Erityisesti mieleen on jäänyt tallityttöjen välinen hierarkia. Jostain syystä toiset vaan olivat parempia kuin toiset ja jos ei muuta niin ainakin puoliansa oppi pitämään. En tiedä luotiinko tietynlainen hevosihmishankaluus jo tässä vaiheessa.
Nyt meno Hubertuksella näyttää olevan mukavaa. Järjestys on saatu aikaiseksi ja oma tyttärenikin tuntuu viihtyvän tallilla aivan eri lailla kuin aikaisemmin. Onhan hän käytännössä kasvanut heinäpaalien päällä ja kuralätäköissä leikkien :-)
Vaikka meitä kaikkia yhdistää ensisijaisesti rakkaus hevoseen pitää muistaa, että kyse on myös nuorisokasvatuksesta. Ratsatusseurassa opitaan toimintamalleja sekä eläinten että ihmisten kanssa. Halusi tai ei jokainen tallillaolija luo käytöksellään esimerkin.
Viisikymmenvuotisjuhlia odotellessa nautin edelleen usean vuosikymmenen ratsastuksen jälkeen siitä upeasta tunteesta, jonka voi saavuttaa vain hevosen selässä, joten vaalitaan yhdessä hienoa lajia ja kunniakasta ratsastusseuraperinnettä :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti