Kaikista helpoin liikuntamuoto on kai juokseminen. Helpoin siis siinä mielessä, että varusteiksi periaateessa riittää kunnon kengät ja ei muuta kuin ulko-ovi auki ja menoksi. Kellonajalla ei ole väliä eikä periaatteessa ilmallakaan, kunhan vaan kurjilla keleillä satsaa vähän johonkin muuhunkin kuin niihin kenkiin. Kuullostaa todella yksinkertaiselta...
Todellisuus on sitten jotain aivan muuta. Näistä mielikuvista kun puuttuu se vaihe kun ryhdyt juoksemaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta sitten jossain vaiheessa iskee täydellinen stoppi. Jalat tuntuvat vähitellen siltä kun ne olisi tarkoitettu johonkin aivan muuhun kuin juosten paikasta toiseen siirtymiseen.
Vähitellen koulun liikuntatunnilta mieleen palautuvat maitohappotönkkösääret ovat kevyttä kauraa verrattuna nykyisiin rautakanki-lyijypainokoipiin, jotka yksinkertaisesti eivät ymmärrä koko kirmailun ideaa. Mieleen palautuu elokuvan Paluu tulevaisuuteen III kohta, jossa paikallinen cowboy ironisesti toteaa Michael J. Foxille, ettei kukaan täyspäinen juokse huvikseen "run for fun?", ei edes tulevaisuudessa. Poissa on se harmoninen kokonaisuus, jonka Mel Gibson luo elokuvassa "Mitä nainen haluaa". Gibsonin esittämä Nick Marshall maalailee Niken naistenosaston pääpomoille mielikuvaa heidän uudesta mainoskampanjasta, joka on suunnattu itsenäiselle naisille. Kuinka he juostessaan saavuttavat täydellisen mielenrauhan periaatteella - vain minä ja tie ja meidän välillä täydellinen sielujen sympatia.
Ja paskat minun kohdallani ainoa yhteys minun ja kulkuväylän välillä on se, että se johtaisi mahdollisimman pikaisesti takaisin kotisohvalle.
Nimittäin jos jalat eivät tee stoppia, niin keuhkot sitten. Olen täysin vakuuttunut, ettei minun hengitysteitä ole suunniteltu tukemaan juoksemista toimintona. Ilma yksinkertaisesti loppuu ja keuhkojen tilavuus ei kertakaikkiaan riitä käsittelemään kaikkea sitä raitista happea, joka niihin virtaa sujuvien askelten lomassa.
No, miksi ihmeessä sitten käyn lenkillä ja olen käynyt jo ainakin kuukauden verran. Juuri niiden ensiksi mainittujen syiden vuoksi. Se kun on yksinkertaisin tapa liikkua, kun on muutama muu häiriötekijä kotona, jotka rajoittavat aikataulutettua harrastamista. Joten lenkkeily yhdistettynä kerran viikossa ratsastamiseen, pitää jollain lailla mielen virkeänä.
Koomisintaan tässä hommassa on se, että minähän en ainakaan millekään juoksukurssille osallistu, vaikka niitä tuputetaan joka tuutista. En myöskään lainaa alaa käsittelevää kirjallisuutta, vaikka muuten ahmin eri teoksia laidasta laitaan. Olen jopa lukenut yhden golfopuksen, vaikka en ole koskaan edes pelannut golfia. Kai nyt kaikki osaavat juosta!
Ihan toinen juttu on sitten se, että kymmeniä vuosia ratsastaneena opin edelleen uusia asioita hyvän opettajan johdolla ja olen taas huomenna menossa kokeilemaan uutta paikkaa. Ja hevos-/ratsastuskirjoja meillä on kokonainen kirjahyllyllinen ja silti löytyy aina uusia teoksia, joissa on vähän eri näkökulma asiaan. Mutta kysehän on ihan eri asiasta vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti