On mielenkiintoista seurata lastensa harrastamista. Meillä on kokeiltu monia lajeja ja vahvimmin kuvioissa pyörii telinevoimistelu ja ratsastus. Ensimmäinen on kannaltani sikäli mielenkiintoinen, etten ennen lasteni harrstamista, käytännössä tiennyt lajista mitään. Ja jos tyttäreltäni kysytään, en varmaan vieläkään tiedä niin paljon, että en aiheuttaisi yleistä nolostumista neidissä, kun kommentoin voimisteluun liittyviä asioita.
Jotenkin kipit, kupit, urhot, flikit, siltakaadot, puolivoltit, arabialaiset yms. ovat päässäni sekoittuneet yhdeksi suureksi temppuradaksi. Joten on parasta vaan katsoa ja ihastella ääneen nuorten neitien taitojen kehittymistä ja kuunnella viisaan näköisenä treenien sujumista tai sujumattomuutta.
Toista on ratsastuksen osalta. Siitä tiedän omasta mielestäni jotain ja ainakin enemmän kuin voimistelusta. Mutta se ei tee asioista helpompia, pikemminkin päinvastoin. On erinomainen kärsivällisyysharjoitus istua kentän laidalla seuraamassa tuntia kun oma jälkikasvu istuu hevosen selässä. Tosiasiahan on, että opettajan silmä ei ehdi koko ajan joka paikkaan ja näissä väleissä, on vaikea hillitä itsensä. "Nojaa taaksepäin, paino jalustimille, katse ylös yms.", kai nyt voisi vähän kuiskata kentän laidalta ja jos ei ääneen niin voi ainakin ruumiin kielellä yrittää saada itsensä ymmärretyksi lapsensa silmissä. On kuitenkin jokseenkin epäselvää, onko ulkopuolisten silmissä heilumiseni koivun takana tulkittava elekieleksi vai huonoksi tasapainoksi yhdistettynä erilaisilla ylöspäin kohdistuville pään pakkoliikkeillä.
Olen yhden kerran saanut jopa "keltaisen kortin" Stenforsin Nisseltän kun zenmäiset kärsivällisyysharjoitukseni eivät olleet vielä johtaneet tuloksiin kentänlaidalla ja neuvoin vahingossa tytärtäni ponin selässä. Tiedän toki jalkapalloharjoituksista, että vanhempien pitää vaan kannustaa ja antaa valmentajien tehdä työtänsä. Sekin on välillä vaikeaa, kun on lajia seurannut 20 vuotta ja "tietää" miten pakkien pitää liikkua ja hyökkääjien liikkua tyhjiin paikkoihin. Selitäpä sitä viisivuotialle, joille yhtä mielenkiintoista pelin aikana on ohikiitävä juna kuin pallon syöttäminen omille joukkuetovereille
Mutta nyt osaa olla hiljaa tai sitten rauhoittumiseni johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei tyttäreni enää katso minuun päin kun olen tunteja seuraamassa. Seuraava sukupolvi on aina edellistä viisaampi.
Ja tosiasiahan on, ettei jälkikasvun seuraaminen hevosen selässä ole parasta mielenrauhoituslääkettä. Tähän yhtynee ainakin oma äitini, joka ei kovin montaa kertaa käynyt katsomassa minun ja siskoni ratsastussuorituksia. Ja ne kerrat kuin kävi niin useammilla siskoni onnistui putoamaan hevosen selästä. Viimeisimmällä kerralla Backlundin Sophian Lakun selästä kunnolla okserin keskelle siten, että äitini sai toimia hillittynä ambulanssina terveyskeskukseen. Ei ole hyvä harrastus heikommalle äidin sydämelle, mutta onneksi molemmat selvisivät ja Laku myös:-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti