Vasabladetissa oli tänään juttua siitä mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, että perheessä on lapsia ainoastaan yksi versus ipanoita on enemmän. Artikkelin otsikko oli mielenkiintoinen ""Vain" yksi lapsi voi aiheuttaa huonon omatunnon". Mieleen tuli heti se, että nyt taas kirjoitetaan siitä kuinka epäreilu maailma ja muut ihmiset ovat, jos pari on tietoisesti valinnut ns. yhdenlapsenpolitiikan. Korostan tässä nyt sanaa tietoisesti eli en puutu tilanteeseen, jossa yksi lapsi on pakotettu vaihtoehto.
Yhden lapsen hankkimista perustellaan sillä, että halutaan panostaa työhön, satsata omiin kiinnostuksen kohteisiin ja silti nauttia vanhemmuudesta. By the way, inhoan sanontaa "hankkia lapsia". Niitä kun ei hankita, vaan saadaan. Mutta siitä joskus toiste enemmän.
Lehden haastatteleman psykologin mukaan muut vanhemmat syyllistävät niitä, jotka päätyvät yhteen lapseen. Kyse on kuulemma mustasukkaisuudesta. Siis anteeksi mistä?
Tarkoittaako tämä sitä, että usemman lapsen vanhempana olen kateellinen yhden lapsen vanhemmille, kun he ovat saavuttaneet väitetyn tasapainon "oman" elämän ja lasten välillä? Saavat siis kaiken kerralla... Täydellistä bullshittiä sanon minä.
Ainoa asia, joka minua tuossa politiikissa harmittaa, ovat nuo lapset. Vanhemmista en välitä ns. pätkääkään. Minä kun en usko yhteen totuuteen "kaiken" saavuttamisessa.
Sanotaan mitä sanotaan niin kyllä sisarusten kanssa kasvamisessa on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Meidän ipanoilla on ainakin keskenään niin kivaa, että kateeksi käy. Tietysti siinä joutuu samalla jakamaan enemmän asioita, kun jos olisi yksin. Esimerkiksi jäätelö pitää jakaa viivottimella ja Cheeseballit kristillisesti. Sitä kun saa vain yhden pussin, vaikka jakajia on monia. Viikkorahaakin saisi meidän neiti 12 v:n mukaan enemmän, jos ei olisi niin paljon ottajia. Hänen logiikan mukaan pankki olisi silloin auki vain ja ainoastaan hänelle koko ajan. Toisaalta ikävät hommat, kuten pyykikoneen ja astianpesukoneen tyhjennys sujuu huomattavasti mukavammin kun on seuraa. Samoin marjojen kerääminen, lehtien haravointi ja ruokasalaatin tekeminen. Ja ennen kaikkea kaikista tekemisistä saa aikaiseksi juhlan, leikin, pelin tai vaihtoehtoisesti sotatantereen, kun on sisaruksia hommissa seurana.
Ja ihan oikeesti, kenen kanssa pystyt riitelemään samalla lailla kuin sisarusten. Meillä välillä ainakin seinät raikuu, kun mitellään siitä kuka saa asiansa kuuluviin parhaiten. Onneksi ei asuta kerrostalossa. Ja itse muistan kuinka raahasin siskoani jalasta kiskoen huoneestani, kun ei muuten ymmärtänyt jättää rauhaan.
Välillä erityisesti neiti 12 v:n mukaan pikkusisarukset ovat ihan hanurista ja vanhempien huonoin päätös on ollut sisarusparven kasvattaminen. Seuraavassa hetkessä nelikko onkin sitten sellaisessa harmoniassa keskenään, ettei sitä saavuteta kuin todella läheisissä ihmissuhteissa - neiti yksvee saa osallistua kortinpeluuseen omilla korteillaaan ja samalla muut koettavat löytää yhteiset pelisäännöt Mustalle Maijalle.
Joten ihan oikeesti, älkää viitsikö väittää, että olisin kateellinen yhden lapsen perheille. Tehköön jokainen omat valintansa ja vastatkoon niiden seurauksista. Tosiasia on kuitenkin se, että sisarussuhde on elämän pisimpiä suhteita ja jos niin haluaa tarkoittaa se sitä, ettei koskaan ihan oikeasti ole yksin. Ja se jos joku on asia, jonka vuoksi omia harrastuksia voi pikkulapsivaiheessa hetkeksi vähentää. Aikansa kutakin, mutta sisaruussuhdetta kuitenkin koko elämä :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti