Luonto on sitten ihmeellinen, mutta vielä yllättävämpi on lasten maailma. Syksy on selvästi tulossa ja siihen kuuluu se hyvä puoli, että useimmista pikkuötökistä päästään eroon. Oli sitten kuinka kärsivällinen tahansa niin kyllä hermoille käy itikat ja muut pörriäiset, jotka surisevat korvan juuressa muuten niin nautinnollisessa kesässä. Erityisesti nyt minua ärsyttää nuo pienen pienet banaanikärpäset. Ne kyllä hukkuvat massoittaan tiskiaineella terästettyyn omenamehuun, mutta silti niitä tuntuu riittävän muuallekin keittiöön lukematon määrä.
Ja sitten on nuo iänikuiset alkukantaiset hämähäkit. Niitä joko sietää tai sitten niitä kammoaa. Jälkimmäisiin kuuluu rakas siskoni, joka hämähäkin nähdessään hyppää lähimpään korkeaan paikkaan, eikä tule alas ennen kuin totaalinen eliminointi on suoritettu viidentoista metrin säteellä. Samaan sarjaan kuuluu myös hyvän ystävättäreni eskarilainen. Poika on muuten oikea jätkien jätkä, mutta hämähäkki saa kuulemma hänenkin kammonsa heräämään. Jopa niin, ettei uni häkin näkemisen jälkeen tule, muuta kuin täydessä sotavarustuksissa oman äitin vieressä.
Toisin on meillä, jossa neitien eläinrakkaus ulottuu näihinkin ötököihin. Viime viikolla neiti 12 v kertoi kuinka heidän jumppaharjoituksensa keskeytyivät, kun juomatauon aikana minitarantella oli hivuttautumassa kohti neiti 14 v juomapulloa. Nuori daami hyppäsi taaksepäin ja alkoi kiljumaan valmentajalle, ettei voi juoda tämän vaaran läsnäollessa. Samalla neiti lisäsi, että tämä kahdeksanjalkainen pikkuotus oli kohdistamassa matkaansa valmentajan laukulle. Joukkohysteria jumppasalissa oli valmis ja kuka tahansa Frank Marshallin Araknofobiaa uudelleen filmaava kyky olisi saanut todella aitoa kauhumateriaalia kuvattua neitien hyppisessä pakoon suurta hyötyeläintä.
Onneksi meidän neiti 12 v on tottunut kaikenlaisiin pikkuvaeltajiin ja oli lopulta katseltuaan hetken ystäviensä ylimääräistä sprinttiharjoitusta, pyydystänyt hämiksen käsipaperiin ja vienyt ulos jumppasalista ja nuorten leidien flikkien harjoittelu sai jatkua.
Seuraavana päivänä olin hakemassa meidän neiti ysiveetä orkesteriharjoituksista. Enemmän kuin kerran olen saanut palautetta siitä, että hän joutuu odottelemaan minua minuttitolkulla harjoitusten loppumisten jälkeen. Tällä kertaa olin ajoissa ja sanonut, että neiti voi tulla ulos kun ovat valmiita. Tähän viuluniekka totesi, että hän kyllä soittaa ensiksi varmistuspuhelun minulle. Hän kun ei turhaa ulkona seiso - siis ilmeisesti yli kahta minuuttia...
Siinäpä odottelin neitiä eikä häntä näkynyt eikä soittoakaan kuulunut. Huomasin, että osa pikkumuusikoista oli jo ulkona, mutta ei meidän tuleva Lampenius.
Olin juuri nousemassa autosta katsomaan mikä oli vikana, kun neiti juoksee posket innosta hehkuen kohti autoa. Hän ei meinaa henkeä saada selittäessään, miten hän on pelastanut söpön hämähäkin, jota uhkasi varma kuolema. Se kun oli asettunut kakkosviulistin viulukotelon päälle ja tällä taisi olla samanlainen kammo niveljalkaisia kohtaan kuin suurella osalla ihmisistä ja opettaja oli valmis listimään otuksen päästääkseen minimusikantit kotiinsa. Meidän neiti oli ohjannut tarantellan omaan viulukoteloonsa ja päästänyt sen ulos nurmikolle vapauteen. Että sellaisia spiderneitejä täällä päin :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti