Kävin katsomassa musikaalin Maailma Seis! – Minä jään tässä. Pidin musiikista ja sanoituksesta. Se oli oivaltavaa ja varmasti osa hienouksista meni ohitse, kun tempo esityksessä oli suht nopea. Tuli mieleen, että pitäisi katsoa toisen kerran, jotta kaikki jujut avautuisivat. Mutta taidan jättää väliin.
Musikaali on tehty jo 1960-luvulla ja nyt se oli ohjaajan sanojen mukaan sovitettu nykypäivään. Oliko? Osa teemoista, kuten päähenkilön politiikkaan siirtyminen ja puheet ja lupaukset siellä varmasti löytävät kosketuspintoja tästä päivästä, asekauppa myöskin, jos näkökulman laajentaa globaaliksi ja tietenkin päähenkilön naisseikkailut, ne kai ovat olleet osa miesten elämää niin pitkällä ajalla kuin ihmiskunnalla on muisti.
Mutta mitä jäin miettimään, oli musikaalin lavastus ja tunnelma. Se oli likainen. Totta kai, tarkoituksella. Epämääräinen ruskeanharmaa höttötausta ja esiintyjien likaiset asut ja nuhruisuus veivät mielestäni huomion pois esityksen tärkeistä teemoista. Ja kun koko esitys oli lävistetty kyseisellä roskilookilla, ei kukaan hahmoista noussut päähenkilön järjettömän toiminnan yläpuolelle – ei edes päähenkilön pelottavan kauniit naisihastukset.
Se on harmi, koska kyllä musikaalilla sanoma on. En vaan pystynyt hahmottamaan, ketkä on ajateltu sen kohderyhmäksi. Nähdäkseni on selvää, ettei musikaalista tule koko kansan musikaalia. Siihen se on liian hankala. Dialogi on oivaltavaa, mutta ehkä väärällä lailla saavuttaakseen lukuisia katsojia. Itse näyttelijät laulu- ja tanssitaitoineen olivat erinomaisia.
Nautinkin tutuista sävelistä silmät kiinni – aivan kuin edesmennyt isoäitini, joka Kansallisteatterin Anna Karenina - näytelmän aikana, mielestäni nukkui, omasta mielestään vain leputti silmiään, totesi tarinan olevan niin tuttu hänelle, että hän nauttii siitä paremmin silmät kiinni, kun katsoen tuntemattomien näyttelijöiden pilaavan hänen käsityksensä klassikkotarinasta ;-)
Lähtökohta tarinalle oli aika, jolloin lapset vielä osasivat lukea ja oli kukkia ja muutenkin kaunista. Sen ajan kääntäminen roskiksessa elämiseksi – oli ilmeisesti ohjaajan näkemys tästä ajasta. Rohkeaa, mutta jään miettimään, onko se sitä mitä ihmiset haluavat tulla teatteriin katsomaan. Jos oman elämänsä tai maailman näkee rumana – haluaako sitä sellaisena vielä seurata näyttämöltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti