Mitä tapahtuu kun ei enää pelota?

"Olet sanonut jossain haastattelussa, ettet pelkää mitään. Onko näin?". Kysymyksen esitti haastattelija ruotsalaisen mediayhtiö perijättäreltä. Myöntävän vastauksen olisi helposti kuvitellut johtuvan rouvan käytettävissä olevasta varallisuudesta. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse välittää muista. Mutta ei kai rahakaan pelkoja poista ja sitä kautta elämään sisältöä luo.

Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?

Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.

Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.

Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.