Meidän Akseli olisi tänä vuonna ekaluokkalainen. Ajatus hiipi mieleeni istuessani neiti ysiveen joulujuhlassa tänään.Kun katsoin seitsemänvuotiaiden joulukuvaelmaa silmiini osui tuttavaperheemme poika, joka syntyi vain muutama päivä sen jälkeen kun Akseli kahden päivän ikäisenä menehtyi. Muistan silloin ajatelleeni, että elämän kortit jaetaan kovin epätasaisesti, kun heidän kolmas lapsensa sai elää ja meidän jostain syystä ei.
Seuratessani tuttuakin tutumpaa jouluevankeliumin sanomaa mieleni täyttyi erilaisita mielikuvista siitä mitä osaa oma lapseni olisi juhlassa esittänyt. Olisiko hän ollut paimen, itämaan viisas tietäjä tai ehkä Joosef vai sittenkin - enkeli? Nykyään kun ihmiset puhuvat elävistä lapsistaan enkeleinä, minun sydäntäni tuo sanonta usein kouraisee ikävästi. On vaikea hyväksyä tätä ajatusta kaiken koetun jälkeen, mutta ehkä joulunäytelmässä Akseli olisi varmaankin ollut juuri tuo ilosanoman tuoja.
Silmäni kostuivat koulunjuhlasalissa ja mietin, etteikö tämä koskaan lopu? Tiedän, että suruni on mukana elämässä, mutta jotenkin olen kuvitellut tehneeni sen kanssa rauhan. Se ei enää ole mikään ahdistava pimeys, vaan pikemminkin tummalla pitsillä verhottu vieressä kävelevä seuralaiseni, joka jollain kummalla tavalla välillä jopa kannattelee elämääni eteenpäin. Ei minun auta sitä vastaan kapinoida, on helpompaa hyväksyä sen olemassaolo.
Mutta lapseni kasvavat vuosien kuluessa. Myös ne, joita en saanut pitää. Ei ole kyse vaan siitä, että menettää jonkin tietyn ikäisen lapsen, vaan myös siitä, että kokonainen elämä kasvuineen ja siihen liittyvine tapahtumineen katoaa. Ei tule esikoulun aloitusta, ei ekaluokan jännitystä, ei teini-iän kapinaa, ei valmistujaisjuhlia, ehkä jopa ei lastenlapsia. Ja kaikki muu siitä väliltä ja sen jälkeen. Nämä mielikuvat elävät vain mielessä.
Mutta maailma ympärillä ei pysähdy. Ei sen pidäkkään. Muistorikkaiden tapahtumien keskellä on ehkä kuitenkin hyvä antaa surullekin tilaa. Sehän kertoo, että kaikki lapset ovat tärkeitä. Kukaan ei ole vanhempien elämässä unohtunut eikä koskaan katoa mielestä. Vanhempien sydämessä on tilaa kaikille ja aivan erityinen paikka niille, jotka muiden mielissä ovat jo ehkä painuneet unohduksiin. Myös vuosien kuluttua, kun muu ikäluokka innoissaan valmistuu ensimmäisen joulutodistuksen saamiseen, on minunkin lapseni kasvanut jo samoihin mittoihin. Eiköhän hänkin saa mukana joulutunnelmassa olla, vaikkakin sitä hieman haikeaksi värittäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti