Lunta ei sada ja maa on mustempi kuin synkimpinä syyshetkinä. Joulua valmistellaan joka puolella ja lähtölaskenta kohti valon juhlaa on alkanut jo kauan sitten. Yleensä pidän tästä vuodenkierron vaiheesta. Sen tunnelmasta ja levollisuudesta ja siitä pimeydestä, jonka ympärille se kääriytyy. Se tuo jonkinlaisen suojan. Luvan olla hiljaa ja kääntyä sisäänpäin. Ei tarvitse olla aktiivinen ja toimelias. Saa vain olla ja tutkiskella elämää kaikessa rauhassa. Aivan kuin pimeässä vuodenajassa asetettaisiin erilaiset vaatimuksen kuin kesän ympärivuorokautisessa valossa.
Postista tipahti menneellä viikolla Käpy-yhdistyksen 20-vuotisjuhlalehti. Selasin sen tarinoita ja mieleeni palautui vuosi 2004. Silloin asiat eivät sujuneet suunnitellusti ja myös joulu ja sen juhlistaminen sai aikaan ahdistavan tunteen sisälläni. Kolmas lapsemme kuoli silloin heinäkuussa. Tämä tapahtuma värjäsi koko kauniin kesän ikuisiksi ajoiksi mustalla pitsiverhouksella. Mikään, ei edes lupaus kesän lämmöstä, ei ole pysyvää.
Mitä tehdä kaiken jouluhössötyksen keskellä, kun yksi lapsista on poissa? Kaikenlainen turha on karsiutunut elämästä ja ympäröivä maailma taas pursuaa yltäkylläisyydestä ja tavarahelvetistä. On kuin koettaisi yhdistää tulta ja vettä. Selvää on, että jompikumpi häviää.
Minä pidän lahjojen antamisesta. Pidin jo seitsemän vuotta sitten. Mutta, entä kun mieli tekisi ostaa poismenneelle lapsellekin pieni joululahja? Mutta kuka nyt kuolleelle mitään hankkii? Varsinkin kun ihmisten keskelle meneminen kaikessa jouluhuminassa on kuin astuisi elävänä syöttinä suoraan leijonan kitaan. Tuntui siltä, että jo pelkästään ihmisten katseet saivat oman sielun repeämään entistä pienemmiksi paloiksi. Oma maailma oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja siitä huolimatta kaikki muut juoksivat elämänsä läpi aivan kuten ennenkin.
Sinä vuonna astelin varovasti lumihiutaleiden hiljaa leijuessa pieneen lahjatavaraliikkeeseen. Olin nähnyt sen ikkunalla kauniin puuenkelin. Se oli polvistunut ja katse oli kääntynyt alaspäin. Aivan kuin se olisi luovuttanut tai taipunut kuoleman edessä. Minulle se kuvasti ajatusta elämänlangan hauraudesta.
Ostin enkelin lapselleni. Käärin sen kauniiseen lahjapaperiin ja asetin pukinkonttiin. Se tuntui hyvältä. Ajatus siitä, että muistin kaikkia pienokaisiani oli voimauttava. Tiesin, että elämäni oli muuttunut ja vahvasti koin, että tämän lapseni elämä jatkuisi aina varmuudella ainoastaan minun sydämessäni.
Jouluaattona isommat sisarukset kisailivat siitä, kuka Akselin paketin saa avata. Yllätys oli suuri kun pukinpussukasta löytyi vielä toinenkin paketti pikkuveljelle. Vanhin lapsistamme silloin esikoululainen, oli myös sujauttanut konttiin jotain veikaalleen. Hän oli eskarissa valanut itse kynttilän ja päättänyt antaa sen pikkuveljelleen. Peruste oli, että kynttilän valo ja lämpö näkyisivät myös sinne missä Akseli olisi. Sen lisäksi hän oli oivaltanut sen, että ehkä joulupukki ei muistaisi veljelle lahjaa tuoda.
En saanut liikutukseltani puhuttua. Asetin sekä pikkuenkelin että kynttilän pienelle sivupöydällemme. Siellä ne ovat vieläkin – joka joulu. En yksinkertaisesti ole voinut edes sytyttää tätä kynttilää. Sen loppuun palaminen tuntuisi siltä, kun jotain korvaamatonta vietäisiin joulun tunnelmasta.
Nyt meillä sen sijaan palaa aina joulukuussa kaksi kynttilää, ostettua sellaista, toinen Akselille ja toinen Elinalle. Molemmille pienille enkeleilleni. Kynttilöiden liekkien lämmin lepatus tuo rauhaisan tunnelman taloon ja kaikki perheemme lapset mukaan lähemmäksi jouluvalmisteluja. Tämä vuodenaika on kaunis, kun sen löytää sydämestään. Ei siihen välttämättä tarvita edes lumipeitettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti