Ihminen on sosiaalinen eläin. Se tiedetään ja myönnetään. Vaikka osa meistä mielellään viihtyy omissa oloissaan ja yksikseen, ei kukaan kuitenkaan loppujen loppuksi ole saari, joka voi eristäytyä muusta maailmasta tosissaan. Tietenkin poikkeuksena ne yksilöt, joiden maailmankuva on jollainlailla vääristynyt.
Mutta mitä tehdä ihmisille, jotka ottavat enemmän kuin antavat? Siis ne tapaukset, joiden kohdalla painat puhelimesi äänettömälle, kun et yksinkertaisesti juuri silloin(kaan) jaksa kuunnella. Tai, jotka tavatessaan vaan suoltavat ulos omia asioitaan olematta ollenkaan kiinnostunut sinun kuulumista. Ja vielä kaiken huippuna heitä pitäisi aina ymmärtää, tukea, olla samaa mieltä ja mahdollisesti myös ihan konkreettisesti auttaa.
Tähän epätasapainoseen suhteeseen kuuluu vielä useasti se, että jos omista asioista saat jotain sanottua, niin reaktio on joko vähättelevä ja/tai sitten heillä on vastaus ongelmaasi. Jo puolesta lauseesta nämä ihmiset tietävät, mikä sinulle on parasta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus toimia samoihin heidän suhteen. Vaikka yleensä heidän murheensa liittyvät sellaisiin asioihin, jotka ihan oikeasti voisi ratkaista, jos vain tahtoa olisi. Kyse ei siis ole ylitsepääsemättömistä ongelmista. Mutta kun ja jos tämän heille kertoo, niin joko a) he eivät edes ymmärrä mitä sano, koska eivät oikeasti kuuntele tai b) he suuttuvat, koska vähättelet heidän probleemiaan ja olet jollain lailla heitä kohtaan ilmeisesti vihamielinen.
Eipä siinä mitään, jokainen niin sanotusti taplaa tyylillään. Mutta saman levyn kuunteleminen kerta toisensa jälkeen, voi jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän ei-vapaaehtoisella kuuntelijalla lyödä yli.
Joskus olen tosin miettinyt, että mikäpä siinä. Itse kun pystyn varsin hyvin olemaan hiljaa omissa ajatuksissa ja jos muutamalla kysymyksellä ja oikeassa kohdassa sanotulla täytesanalla, saa toisen kertomaan itsestään pitkä tovin, niin ei kai siinä mitään pahaa ole. Ei tietenkään ole. Mutta se mikä mietityttää, että onko silloin kyse kaksipuolisesta suhteesta?
Luin jostain, että tällaiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Minusta nimitys oli varsin osuva. Ainakin silloin, jos itse toivoo jonkilaista aitoa dialogia suhteeseen. Tosiasia lienee, että jokaisella on vapaus valita kenen kanssa seurustelee. Ihan aidosti voi kysyä, onko itsellä hyvä vai huono olo kohtaamisen jälkeen. Jos vastaus on jälkimmäinen ja toistuva ja tämän tiedostaa, voi vapaasti valita haluaako ja millä tasolla tällaista suhdetta jatkaa.
Vaikka amerikkalaisesta kulttuuria ja tapoja täällä vanhalla mantereella usein ihmetellään, olen joskus miettinyt, että tuo niin sanottu oma henkilökohtainen terapeutti, ei välttämättä olisi huono asia. Siinä on ainakin aidosti yksipuolinen suhde siinä mielessä, ettei tarvitse millään lailla olla kiinnostunut toisen elämästä. Saa ihan aidosti puida omia asioitaan ja vielä koulutetun ihmisen kanssa. Ajattelisin, että sitä kautta voisi avautua laajempia näkökulmia myös muiden ihmisten elämään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ei sitten päinvastaisesti ajauduta täysin pinnallisiin sääkeskusteluihin kaikissa ihmissuhteissa.
Ehkä ratkaisu olisi se, että tiedostaa sen, että eri ihmisten kanssa liikutaan niin sanotusti eri rooleissa. Ja koska kyse on kunkin omasta elämästä, niin käsikirjoituksen siihen voi pyrkiä mahdollisimman pitkälle laatimaan ihan itse. Se kun sisältää myös sen mahdollisuuden, ettei kyseistä suhdetta ylläpidä ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti