Minulle lähetettiin linkki vapaaehtoista lapsettomuuta käsitelevälle sivustolle. Tutustuin siihen mielenkiinnolla koettaen löytää sen punaisen langan millä tavalla tämä sivusto avaisi lisää minun ymmärtämystäni maailmaan. Jäin jokseenkin sanattomaksi. En sen vuoksi, että joku valitsee vapaaehtoisesti lapsettomuuden, vaan siksi, että sivuston tekijä katsoi asiakseen sitä niin kovasti selitellä. Jotenkin olen aina kuvitellut, että mitä enemmän tiettyä asiaa selittää, sen vaikeammaksi se menee.
Eikö riitä, että kyse on tässä tapauksessa ihmisen vapaaehtoisesta valinnasta? Sen luulisi riittävän perusteeksi. Lienee kai kaikille selvää esimerkiksi se, että tällöin jää teoriassa enemmän aikaa tehdä itseään kiinnostavia asioita, kuin jos jaloissa pyörii huollettavia.
Sattumalta tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun lopettelin Mikaela Sonckin kirjaa "Utan: om barnlöshet och barnfrihet". Ehkä kriittinen suhtautuminen sivustoon johtui nimenomaan osittain tästä. Kirja nimittäin avasi lapsettomuutta aivan eri tavoin kuin "saarnamielessä" kirjoitettu nettiteksti. Kirjassa syitä lapsettomuuteen oli monia. On ihmisen aliarvioimista niputtaa kaikki lapsettomat samaan kategoriaan. Mutta näin kai se on minkä tahansa ihmiselon asian suhteen? Ei kai kukaan oikeasti usko, että ihmiset päättävät, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna, asiota identtisesti?
Kirja toi eri kirjoittajien tarinoiden kautta esiin ne monet kysymykset millä tavoin eri ihmiset ovat kohdanneet elämän ilman omia biologisia lapsia ja sen millä tavoin tämä objektiivisesti samansisältöinen asia voi johtaa subjektiivisesti täysin eri lopputuloksiin. Lisäksi oli valaisevaa nähdä millä tavoin lapsettomuus koskettaa paljon isompaa henkilöjoukkoa kuin niitä jotka suorainaisesti asian kanssa ovat tekemisissä.
On vaikea nähdä mihin muiden ihmisten syyttely tai tuomitseminen tällaisessa asiassa johtaa. Se, että ihmiset joilla on lapsia, katsovat oikeudekseen kommentoida niitä joilla niitä ei ole ja taas ne, jotka ovat lapsettomia voivat esimerkiksi ääritapauksissa julistaa vihaavansa lapsia. Kuinka joku ylipäätään voi kuvitella voivansa tulla toiselle kertomaan miten hänen pitää eläämänsä elää? Erityisesti kun jokaisen ihmisen lähtökohta elämään ja sen tuomat kokemukset ovat yksilöllisiä.
Menetyksiä tässä elämässä on kovin paljon erilaisia. Osa lapsettomista on läpikäynyt valtavan surutyön asian suhteen. Vaikeimpina hetkinä voi tällöin olla vaikeaa kohdata ihmisiä, joilla jo on lapsia tai jotka odottavat uutta elämää syntyväksi. Näitä tunteita tulisi kunnioittaa. Ei koettaa selittää niitä. On väärin käydä tällaisessa tilanteessa tuomitsemaan ihmistä, kun kyse on omaan elämään liittyvän perusrakennelman sortumisesta ja uusien elämän rakennuspalikoiden, toivottavasti, hetkellisestä katoamisesta. Silloin yhdenkin lapsen näkeminen voi olla liikaa.
Mikä tässä elämän erilaisuudessa on niin vaikea ymmärtää? Ei kai kukaan oleta, että kaikkien elämä ja valinnat ovat samanlaisia? Se, että valitsee jollain tietyllä tavalla, ei saa tarkoittaa sitä, että muidenkin pitää toimia samoin. Koska kuka loppujen lopuksi voi sanoa, että hänen ratkaisunsa maallisen taivalluksen suhteen on se ainoa oikea?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti