"Kuunnellaan vai taivasta se vaikkei vastaakaan. On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan..." laulaa viisvuotiaani kun astelemme pitkin lähikaupan käytäviä etsien sitä yhtä ainoaa oikeaa makeaa chilikastiketta, joka kelpaa minulle. Kappale on ilmeisesti jäänyt pikkumiehen mieleen soimaan, kun olen taas pimeän ajan tullen soittanut Hectorin musiikkia uudestaan ja uudestaan miettiessäni elämän kulkua.
On mielenkiintoista miten jotkut laulut kohoavat mielessä arvoon arvaamattomaan ja niin sanotusti kolahtavat omaan elämäntilanteeseen niin pysyvästi, että vuosienkin jälkeen pelkät alkusoinnit voivat nostaa mieleen jonkin tietyn unohduksissa olevan tapahtuman.
Hectorin "Ei selityksiä" albumi ilmestyi vuonna 2004. Elämän heittäessä minut silloin täysin yllättäen perimmäisten kysymysten äärelle kuuntelin käytännössä kyseisen levyn puhki. Nyt edelleen palaan sen sanotuksiin uudestaan ja uudestaan. Riimitykset "kai avaruuden tuolla puolen jossain missä lie, saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie" osuivat silloin ja osuvat edelleen kohdalle kun mietin mikä tämän maallisen taivalluksen tarkoitus on.
Egotripin "Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" sai myös vivahteikkaan merkityksen tapahtumien tiimellyksessä. Ajatus siitä, että ihminen ja elämä pysyisi koko ajan samana, on masentava. Kuitenkin kun ihminen on kokenut jonkinlaisen kriisin elämässään, tuntuu siltä, että muut ihmiset nimenomaisesti toivovat, että mitään muutosta ei tapahtuisi.
Kommentti "olet edelleen sama vanha itsesi", on kuin jonkilainen pelastusrengas muille ihmisille, johon he takertuvat. Tosiasia kuitenkin on, että elämä on kuin virtaava vesi. Se muuttuu koko ajan. Jos tarrautuu vanhaan kiinni, ei koskaan pääse tuntemaan sitä tunnetta, että elämä kantaa, vaikkakin välillä pyörteiden ja putousten kautta.
Jostain syystä viime aikoina päässäni on myös soinut Chisun Sabotage. Jollain lailla teksti aiheuttaa ärsytystä naiviudellaan puhuessaan rinkeinkieroista enkeleistä. Mutta ajatus siitä, että kipu on mukana elämässä tietynlaisena välttämättömänä tarpeena, osuu täysin kohdalleen. Kun on kokenut kipua, on vaikea ajatella elämäänsä enää ilman näitä kokemuksia. Ovatko ne sitten tarpeellisia tai ei, on tietysti eri asia. Mutta tosiasia on, että osa elämää ne ovat ja niistä johtuen maailma avautuu edessä sellaisena kuin se on juuri nyt.
Mutta onneksi sitä ei koko ajan ui tällaisissa syvissä vesissä. Viime yönä heräsin, kun joku lapsista taas vaihteeksi reissasi ympäri taloa tyyny kainallossa. Ratkoessani tämänkertaisia nukkumaongelmia, päässäni soi Fröbelin palikoiden "Terävä hampainen hai, ui vastavirtaan..." En edes yritä selittää tämän biisin syvempää merkitystä itselleni :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti