Pitääkö ihmiset pakottaa tekemään hyvää? Luin tämän ajatuksen Ahthony de Mellon puheista koostetusta teoksesta Katseleminen. Todettakoon tässä, että de Mello käsittelee asiaa oman näkökantansa ja taustansa perusteella antamatta asioihin yksinkertaisia vastauksia. Tämä varmasti myös siksi, että niitä ei välttämättä ole - sellaisia vastauksia, jotka kaikki ihmiset yleispätevästi voivat hyväksyä.
Tai ehkä kyse on kuitenkin ymmärtämisestä. Yleinen tosiasiahan on, että eri ihmiset ymmärtävät saman puheen ja kirjoituksen eri tavalla. Ihmisten välillä ei ole olemassa neutraalia ja puhdasta kieltä, jonka kaikki ymmärtäisivät samoin. Kyse on aina tulkinnasta ja se tehdään omien lähtökohtien ja pohjalla olevien kokemusten perusteella.
Mutta nähdäkseni on kuitenkin jotain universaalin yhtenäistä ihmisissä. Tämä on ihmisarvo. Sen näkeminen ja olemassaolon hyväksyminen pitäisi olla jokaiselle selvä. Siksi nähdäkseni esimerkiksi keskustelu vanhusten oloista hoitolaitoksissa ja niissä olevista puutteista on surullista.
On kaiken ihmisyyden vastaista, että siitä tuleeko vanhuksilla olla hyvät olot hoitolaitoksissa ja mitä hyvällä itse asiassa tarkoitetaan, joudutaan väittelemään ja asettamaan tälle ihmisarvoiselle kohtelulle sellaiset taloudelliset raamit, jotka rahakirstunvartijat hyväksyvät. Ja koska nykyinen käytäntö ei takaa ihmisarvoista kohtelua, tulee lainsäädäntöä muuttaa. Pykälien avulla määritellään inhimillisyyden taso. de Mellon kirjassa esitetty kysymys tästä näkökulmasta saa uuden sävyn.
On pelottavaa, että ihmisarvoisen kohtelun saamisen takaaminen on riippuvainen ainoastaan lainsäädännöstä. Selvää on, että lakien tulee vastata ihmisten näkemystä oikeasta ja väärästä, mutta se, että ihmiset lainsäädännön avulla "pakotetaan" tekemään hyvää, ei ole kestävän yhteiskunnan perusta. Lienee selvää, ettei laki ole kaikkivoipa. Ei tarvitse kuin miettiä rikollisuutta, niin pitäisi avautua se tosiasia, ettei lainsäädännöllä saada aikaiseksi ihanneyhteiskuntaa. Kyse on työvälineestä, rengistä - ei itse isännästä.
de Mellon edustamasta teologiasta voidaan olla montaa mieltä. Keskustelua voidaan jatkaa loputtomasti siitä minkä kirkkokunnan, jos minkään, näkemystä hänen ajatuksensa peilaavat. Kyse on silloin akateemisesta diskurssista. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa siihen mikä on olennaista. Tällaista sananvaihtoa käydään monessa muussakin asiassa tässä yhteiskunnassa.
Esimerkiksi vanhusten osalta oleellista ei ole se montako hoitajaa on yövuorossa töissä, se kun on suora peilaus siitä minkälainen ihmisarvo hoidettaville annettaan. Jos ihmisyys nostetaan arvoasteikolla ylimmäksi tarkoittaa se automaattisesti sitä, että hoitajia tulee olla niin monta, että ihmillinen kohtelu on itsestäänselvyys sekä vanhuksille että heidän kanssaan työtään tekeville. Kysymys siitä tuleeko ihmiset sitten pakottaa tekemään hyvää, jää siis yhä vastaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti