sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Yhdistyselämää ja vertaistukea

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Täältä löytyy seura jokaiseen asiaan. Kun muutama samanmielinen kohtaa, ollaan jo hetken päässä väsäämässä virallista muotoa edistämään yhteistä asiaa. Hyvä niin.

Olen joskus ollut itsekin edellisessä elämässä muutamassa yhdistyksessä suht aktiivinen. Tämä oli aikana ennen lapsia ja kun suonissa virtasi vielä idealistinen ja innokas veri. Vähitellen kuitenkin huomaisin, ettei seuran hallitustyöskentely demokratia sopinut luonteelleni. Minun oli kovin vaikea perustella itselleni, miksi kulutan aikaani siihen, että kuuntelen vakavamielistä keskustelua esimerkiksi siitä, kuka saa tilata ja minkäväriset kynät yhdistyksen lukuun. Lisäksi sen todentaminen, että valta, pienikin sellainen, sai joissakin ihmisissä aikaiseksi jos jonkinmoisia Napoleon-komplekseja, oli pelottavaa. Noiden kokemusten jälkeen olin valmis vannomaan valistuneeseen diktatuuriin.

Elämä opettaa. Senhän kaikki tietävät. Nyt olen saanut tutustua uudenlaiseen yhdistysmaailmaan. Sellaiseen joka perustuu oikeaan tarpeeseen ja yhdistäviin kokemuksiin. Yhteisöihin, jotka vilpittömästi haluavat tukea jäseniään, ei pönkittämään omaa egoaan.

Olen seitsemisen vuotta kuulunut Käpy-yhdistykseen. Sen tukihenkilöiden ja ryhmänohjaajien tuoma tuki oman lapsen kuoleman jälkeen on ollut korvaamaton. Jo pelkästään se, että on huomannut kuuluvansa joukkoon niinkin järisyttävän kokemuksen kanssa, on ollut pelastusrengas. Se, että huomaa, ettei ole yksin tunteittensa kanssa, voi olla jo se ratkaiseva asia, joka juuri sillä surun hetkellä auttaa eteenpäin.

Menneenä viikonloppuna osallistuimme myös toisen lähelle tulleen yhdistyksen pikkujouluihin. Vietimme vauhdikkaan ja rentouttavan sunnuntaipäivän sydänlasten ja heidän perheidensä kanssa. Oma sydäntyttömme on vielä niin pieni, ettei ymmärrä tältä osin omaa erikoislaatuisuuttaan, mutta oli mielenkiintoista seurata vanhempien lastemme reaktiota kaikkien näiden leikattujen sydänlasten joukossa. Toteamus siitä, että vaikka heillä kaikilla oli rinnassaan pitkä leikkausarpi aivan kuin meidän nuorimmalla, olivat he silti innokkaita uimareita ja riemukkaita lapsia, oli jollain lailla uusia ovia avaava.

Meidän neiti kolmetoista vee totesikin, että ne lapset joilla ei tässä joukossa ollut sydänvikaa, olivatkin tällä kertaa poikkeavia. Ei päinvastoin - kuten yleensä. Näinhän se on. Tähänhän se vertaistuki perustuu. Tunteeseen siitä, että kaikesta kokemastaan huolimatta sitä ehkä kuitenkin on aivan normaali ja ennen kaikkea ei ole yksin. On olemassa joku joka ymmärtää myös ne kaikkein synkimmät asiat. Joku joka kuuntelee eikä juokse karkuun ja tietää jo puolesta sanasta mitä tarkoitat.

Ja loppujen lopuksi kuka määrittelee sen mikä tässä elämässä ja maailmassa on normaalia ja sallittua? Ihmiselämän kirjo on liian monimuotoinen asettuakseen kenenkään ulkopuolisen asettamiin raameihin. Siksikin on hyvä, että on olemassa erilaisia yhdistyksiä, jotta samankokeneet voivat tuntea kuuluvansa johonkin, sen sijaan, että ajelehtisivat yksinään seuranaan ehkä pelko siitä, ettei kukaan ymmärrä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti