Huono ystävä?

Kuulun niihin, jotka eivät ikinä laita eteenpäin "ketjukirjeviestejä". En myöskään vastaa massapostituksiin, joiden perussanoma on, että jos et reagoi, et ole lähettäjän tosiystävä. Unohdan myös välillä syntymäpäivien viettäjät ja joulukortitkin jäävät joskus lojumaan laatikoihin. Kaiken tämän lisäksi en julkaise fb-sivuillani yleisiä toivotuksia esimerkiksi ystävänpäivänä.

Tarkoittaako tämä kaikki sitä, että olen huono ystävä tai ehkä vielä pahemmin sitä, että en välitä ystävistäni? Voisiko pahemmin vikaan mennä...

Olen sen aikakauden lapsi, joka muistaa ystävänpäivän lanseerauksen Suomeen. Se ei nimittäin aina ole täällä ollut merkkipäivä, vaan se, kuten myös nykyään "myytävä" Halloween, on tullut tänne tuontitavarana. Päivässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä yksi elämän merkittävimmistä asioista on aito ystävyys. Se kantaa läpi vaikeuksien ja voi olla ratkaiseva ihmisen elämän suunnalle. On surullista tietää kuinka moni ihminen oikeasti on ilman aitoja pyytettömiä ystävyyssuhteita.

Aina kuulee sanottavan, että todellisten vaikeuksien hetkellä tosi ystävät tunnetaan. En tiedä montaakaan sanontaa, jotka pitävät enemmän paikkansa. On surullista nähdä miten ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun heitä oikeasti tarvitaan. Selityksiä on monia. Ei viitsitä häiritä, kuvitellaan, että halutaan olla yksin, ei ole mitään sanottavaa, jopa ajatellaan, että tuen tarvitsijalla on niin monta tukijaa ympärillä, että enempää ei tarvita. Kohdatessa osa kääntää päänsä pois, puhuu olemattomia kännykäänsä, vaihtaa kadulla puolta tai vaikka piilottelee kaupan hyllyjen välissä.

Tämä kaikki tuntuu loukkaavalta. Aivan kuin ihmisen arvo olisi hävinnyt johonkin vaikeuksien edessä ja ainoastaan silloin kun menee hyvin on olemassa jonkinlainen hyötyarvo, jota voi käyttää hyväksi. Kestää kauan päästä tämän asian kanssa eteenpäin. Yli siitä ei koskaan pääse täysin, sillä se jättää ikuisen särön kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Se ei koskaan palaa ennalleen.

Itse olen ajatellut, että ihmiset eivät tee tätä tahallaan. He vaan eivät tiedä miten tulisi toimia. Aivan kuin ihmiset ajattelisivat, että ystäviltä odotettaisiin jotain yliluonnollista. Todellisuudessa kyse on ainoastaan vieressä kulkemisesta, hiljaisesta kuuntelemisesta ja läsnäolosta. Vaikka kyse ei ole tahallisuudesta ja avun tarvitsijana sen tiedostaa, ei ystävyyden luottamuksessa kerran loukattu, enää koskaan palaa samaan tilanteeseen loukkaajan kanssa. Menetettyä luottamusta ei saa enää takaisin.

Vaikeaa on myös oikeiden sanojen löytäminen. Miksi niitä pitäisi edes olla? Suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä on muuta kuin se mitä suustaan ulos päästää. Sureva saa usein kuulla todella loukkaavia ja ajattelemattomia lausahduksia. Joskus olen miettinyt, että onko aina vaan pakko ymmärtää niiden sanojaa vai voiko niin sanotusti sanoa suorat sanat takaisin? Usein vain on niin, että tällaisten lauseiden edessä häkeltyy täysin eikä siinä hetkessä ymmärrä mitä tapahtuu saati sitä, että osaisi vastata.

Tosi ystävyys on kuin sanaton silta kahden sielun välillä. Se on hiljainen ymmärrys toisen ihmisyydestä ilman objektiivisia selityksiä. Ei tarvita kuin pieni kosketus, huomaamaton ele, käsi olkapäälle ja toinen tietää olevansa tärkeä, ilman tyhjiä sanoja. Ystävyys myös kestää ajan kulumisen, välimatkan ja sen, ettei se täytä kaikkia markkinatalouden ja muiden luomia sosiaalisia vaatimuksia. Aito ystävyys kantaa, ei vaan helmikuun 14. päivänä, vaan koko elämän.

Energiasyöppöjä ja amerikkalaista terapiakulttuuria

Ihminen on sosiaalinen eläin. Se tiedetään ja myönnetään. Vaikka osa meistä mielellään viihtyy omissa oloissaan ja yksikseen, ei kukaan kuitenkaan loppujen loppuksi ole saari, joka voi eristäytyä muusta maailmasta tosissaan. Tietenkin poikkeuksena ne yksilöt, joiden maailmankuva on jollainlailla vääristynyt.

Mutta mitä tehdä ihmisille, jotka ottavat enemmän kuin antavat? Siis ne tapaukset, joiden kohdalla painat puhelimesi äänettömälle, kun et yksinkertaisesti juuri silloin(kaan) jaksa kuunnella. Tai, jotka tavatessaan vaan suoltavat ulos omia asioitaan olematta ollenkaan kiinnostunut sinun kuulumista. Ja vielä kaiken huippuna heitä pitäisi aina ymmärtää, tukea, olla samaa mieltä ja mahdollisesti myös ihan konkreettisesti auttaa.

Tähän epätasapainoseen suhteeseen kuuluu vielä useasti se, että jos omista asioista saat jotain sanottua, niin reaktio on joko vähättelevä ja/tai sitten heillä on vastaus ongelmaasi. Jo puolesta lauseesta nämä ihmiset tietävät, mikä sinulle on parasta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus toimia samoihin heidän suhteen. Vaikka yleensä heidän murheensa liittyvät sellaisiin asioihin, jotka ihan oikeasti voisi ratkaista, jos vain tahtoa olisi. Kyse ei siis ole ylitsepääsemättömistä ongelmista. Mutta kun ja jos tämän heille kertoo, niin joko a) he eivät edes ymmärrä mitä sano, koska eivät oikeasti kuuntele tai b) he suuttuvat, koska vähättelet heidän probleemiaan ja olet jollain lailla heitä kohtaan ilmeisesti vihamielinen.

Eipä siinä mitään, jokainen niin sanotusti taplaa tyylillään. Mutta saman levyn kuunteleminen kerta toisensa jälkeen, voi jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän ei-vapaaehtoisella kuuntelijalla lyödä yli.

Joskus olen tosin miettinyt, että mikäpä siinä. Itse kun pystyn varsin hyvin olemaan hiljaa omissa ajatuksissa ja jos muutamalla kysymyksellä ja oikeassa kohdassa sanotulla täytesanalla, saa toisen kertomaan itsestään pitkä tovin, niin ei kai siinä mitään pahaa ole. Ei tietenkään ole. Mutta se mikä mietityttää, että onko silloin kyse kaksipuolisesta suhteesta?

Luin jostain, että tällaiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Minusta nimitys oli varsin osuva. Ainakin silloin, jos itse toivoo jonkilaista aitoa dialogia suhteeseen. Tosiasia lienee, että jokaisella on vapaus valita kenen kanssa seurustelee. Ihan aidosti voi kysyä, onko itsellä hyvä vai huono olo kohtaamisen jälkeen. Jos vastaus on jälkimmäinen ja toistuva ja tämän tiedostaa, voi vapaasti valita haluaako ja millä tasolla tällaista suhdetta jatkaa.

Vaikka amerikkalaisesta kulttuuria ja tapoja täällä vanhalla mantereella usein ihmetellään, olen joskus miettinyt, että tuo niin sanottu oma henkilökohtainen terapeutti, ei välttämättä olisi huono asia. Siinä on ainakin aidosti yksipuolinen suhde siinä mielessä, ettei tarvitse millään lailla olla kiinnostunut toisen elämästä. Saa ihan aidosti puida omia asioitaan ja vielä koulutetun ihmisen kanssa. Ajattelisin, että sitä kautta voisi avautua laajempia näkökulmia myös muiden ihmisten elämään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ei sitten päinvastaisesti ajauduta täysin pinnallisiin sääkeskusteluihin kaikissa ihmissuhteissa.

Ehkä ratkaisu olisi se, että tiedostaa sen, että eri ihmisten kanssa liikutaan niin sanotusti eri rooleissa. Ja koska kyse on kunkin omasta elämästä, niin käsikirjoituksen siihen voi pyrkiä mahdollisimman pitkälle laatimaan ihan itse. Se kun sisältää myös sen mahdollisuuden, ettei kyseistä suhdetta ylläpidä ollenkaan.