Kuulun niihin, jotka eivät ikinä laita eteenpäin "ketjukirjeviestejä". En myöskään vastaa massapostituksiin, joiden perussanoma on, että jos et reagoi, et ole lähettäjän tosiystävä. Unohdan myös välillä syntymäpäivien viettäjät ja joulukortitkin jäävät joskus lojumaan laatikoihin. Kaiken tämän lisäksi en julkaise fb-sivuillani yleisiä toivotuksia esimerkiksi ystävänpäivänä.
Tarkoittaako tämä kaikki sitä, että olen huono ystävä tai ehkä vielä pahemmin sitä, että en välitä ystävistäni? Voisiko pahemmin vikaan mennä...
Olen sen aikakauden lapsi, joka muistaa ystävänpäivän lanseerauksen Suomeen. Se ei nimittäin aina ole täällä ollut merkkipäivä, vaan se, kuten myös nykyään "myytävä" Halloween, on tullut tänne tuontitavarana. Päivässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä yksi elämän merkittävimmistä asioista on aito ystävyys. Se kantaa läpi vaikeuksien ja voi olla ratkaiseva ihmisen elämän suunnalle. On surullista tietää kuinka moni ihminen oikeasti on ilman aitoja pyytettömiä ystävyyssuhteita.
Aina kuulee sanottavan, että todellisten vaikeuksien hetkellä tosi ystävät tunnetaan. En tiedä montaakaan sanontaa, jotka pitävät enemmän paikkansa. On surullista nähdä miten ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun heitä oikeasti tarvitaan. Selityksiä on monia. Ei viitsitä häiritä, kuvitellaan, että halutaan olla yksin, ei ole mitään sanottavaa, jopa ajatellaan, että tuen tarvitsijalla on niin monta tukijaa ympärillä, että enempää ei tarvita. Kohdatessa osa kääntää päänsä pois, puhuu olemattomia kännykäänsä, vaihtaa kadulla puolta tai vaikka piilottelee kaupan hyllyjen välissä.
Tämä kaikki tuntuu loukkaavalta. Aivan kuin ihmisen arvo olisi hävinnyt johonkin vaikeuksien edessä ja ainoastaan silloin kun menee hyvin on olemassa jonkinlainen hyötyarvo, jota voi käyttää hyväksi. Kestää kauan päästä tämän asian kanssa eteenpäin. Yli siitä ei koskaan pääse täysin, sillä se jättää ikuisen särön kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Se ei koskaan palaa ennalleen.
Itse olen ajatellut, että ihmiset eivät tee tätä tahallaan. He vaan eivät tiedä miten tulisi toimia. Aivan kuin ihmiset ajattelisivat, että ystäviltä odotettaisiin jotain yliluonnollista. Todellisuudessa kyse on ainoastaan vieressä kulkemisesta, hiljaisesta kuuntelemisesta ja läsnäolosta. Vaikka kyse ei ole tahallisuudesta ja avun tarvitsijana sen tiedostaa, ei ystävyyden luottamuksessa kerran loukattu, enää koskaan palaa samaan tilanteeseen loukkaajan kanssa. Menetettyä luottamusta ei saa enää takaisin.
Vaikeaa on myös oikeiden sanojen löytäminen. Miksi niitä pitäisi edes olla? Suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä on muuta kuin se mitä suustaan ulos päästää. Sureva saa usein kuulla todella loukkaavia ja ajattelemattomia lausahduksia. Joskus olen miettinyt, että onko aina vaan pakko ymmärtää niiden sanojaa vai voiko niin sanotusti sanoa suorat sanat takaisin? Usein vain on niin, että tällaisten lauseiden edessä häkeltyy täysin eikä siinä hetkessä ymmärrä mitä tapahtuu saati sitä, että osaisi vastata.
Tosi ystävyys on kuin sanaton silta kahden sielun välillä. Se on hiljainen ymmärrys toisen ihmisyydestä ilman objektiivisia selityksiä. Ei tarvita kuin pieni kosketus, huomaamaton ele, käsi olkapäälle ja toinen tietää olevansa tärkeä, ilman tyhjiä sanoja. Ystävyys myös kestää ajan kulumisen, välimatkan ja sen, ettei se täytä kaikkia markkinatalouden ja muiden luomia sosiaalisia vaatimuksia. Aito ystävyys kantaa, ei vaan helmikuun 14. päivänä, vaan koko elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti