Olen ymmärtänyt, että osaa allergioista voidaan hoitaa siedättämällä. Siinä allergeenia annostellaan pieninä annoksina pitkällä ajanjaksolla tavoitteena kehittää sietokykyä. Tämä hoito on vapaaehtoista.
Itse olen joutunut lääketieteellisten diagnoosien ulkopuoliseen siedätyshoitoon itse sairaalaa kohtaan. Nimenomaan koskien paikallista keskussairaalaa. Ja tämä ei ole vapaaehtoista.
Vuosien varrella olen saanut käydä lasteni kanssa tasaisen varmasti valkoisen rakennuksen uumenissa. Pääosin kokemukset ovat positiivisia, mutta koska olen joutunut siellä kokemaan myös kaksi kertaa menetyksistä raskaimmat, on valkotakkikammo tai ehkä oikeammin usko siihen, ettei lääketiede voi auttaa, jäänyt tunteena vahvimpana mieleen. Vakaasti nuorimmaisen syntymän jälkeen vannoin, etten rakennukseen enää koskaan astele. Päätös piti pyörtää vajaa viikko myöhemmin kun neidin tila meni äkillisesti hengenvaaralliseksi ja lensimme lopulta lääkintälentokoneella Helsinkiin.
Tuolloin diagnisoitiin vakava sydänvika ja sen osittaiseksi selittäjäksi löytyi harvinainen kromosomimuutos. Sydän on nyt kunnossa. Kiitos siitä Lastenklinikan loistavalla henkilökunnalle. Kromosomimuutos toisessa x-kromosomissa aiheuttaa kuitenkin päänvaivaa. Ja jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, on meidän neiti aivan oikeasti Ainutlaatuinen. Se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vastaavaa muutosta ei ole lääketieteen kirjoihin missään päin maailmaa kirjattu.
Ja tämähän on mielenkiintoista, ainakin tohtoreiden mielestä. On varmasti ammatillisesti kiinnostavaa tutustua tapaukseen, joka kaikin puolin on mysteeri tai hienosti sanottuna "löydön kliininen merkitys on epäselvä". Niinpä neitiä tutkitaan.
Onni onnettomuudessa on, että neitokainen ei ole ensimmäinen lapsi. Tämän perusteella väitän tietäväni jotain lasten kehityksestä ja helpottuneena olen saanut seurata kuinka hienosti neiti on kehittynyt. Se mikä nyt näyttää olevan seuraus muutoksesta on pituuskasvu. Joten tänään tapasimme endokrinologin. Jep, hieno sana, joka minun piti kysyä hoitajalta kolme kertaa ennen kuin sain sen oikein.
Ja tähänhän tämä siedätyshoito nyt osittain liittyykin. Hoitaja kun soitti sairaalasta ja aloitti puhelun lauseella "teidän neitihän on jonossa tänne...". Enempää en sitten kuullutkaan, kun jo mietin, että elinsiirtoonko tai vastaavaan tässä ollaan menossa, minulle mitään etukäteen kertomatta. Onneksi hoitaja kärsivällisesti selitti minulle uudestaan mistä oli kysymys, jolloin ymmärsin, että kyse oli lapsen kasvuun liittyvästä asiasta.
On jännää miten muutamassa nanosekunnissa mieli nostaa esiin kaikista hurjimmat vaihtoehdot selvissäkin tilanteissa. Ehkä kun näitä soittoja tulee riittävän usein mielikin rauhottuu ja "siedättyy" uskomaan, että aina ei ole kyse huonosta asiasta. Varmuuden vuoksi mieheni ehdotti, että soittavat vastaisuudessa hänelle...
Onneksi itse käynti meni hyvin. Neiti oli oma itsensä eli varsinainen villikko, jonka motoriset taidot ovat vähintäänkin ikätasoisia ja lisäksi pituuskäyrä meni mukavasti ylöspäin, joten vielä ei ainakaan mitään syytä tähän asiaan lääketieteellisesti puuttua.
Mutta seuranta jatkuu. Ja vielä pitkään. Seuraava käynti on viikonloppuna kardiologilla. Joten siedätys on päällä ja ehkä se vähittellen johtaa siihen, että tuo valkoinen linnake ainakin hetkittäin onkin ihan hyvä paikka. Toivo ainakin on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti