Olen huomannut ihmisiä kohdatessa, että monella on kannettavanaan jonkinlainen taakka, osalla jopa salaisuus. Tosin useasti näiden kahden ero on veteen piirretty viiva. On henkilöitä, jotka avoimesti kertovat vaikeuksistaan, niitä, jotka eivät kokemuksiaan varsinaisesti peittele, mutta eivät myöskään niitä erityisesti tuo esiin ja sitten on niitä, joiden elämässä on salaisuus, jota varjellaan viimeiseen asti. Joskus pelko sen paljastumisesta aiheutuvista reaktioista on aiheellinen. On ihmisiä, jotka aidosti kamppailevat menneisyyden demoniensa kanssa joka päivä peläten hetkeä, jolloin ne paljastuvat laajempaan tietoisuuteen. Joskus kyseessä on taas oman mielen maalaama kauhukuva, jolle ei löydy todellisuuspohja muiden ihmisten kokemusmaailmasta.
Onko olemassa yhtään ihmistä, jota elämä oikeasti on kohdellut silkkihanskoin? Tuskinpa. Ero on pitkälti siinä miten vaikeuksiin suhtautuu. Joidenkin elämä tuntuu jatkuvan hämmästyttävän mielen tyyneyden saattelemana, vaikka kolhuja tulee matkan varrella enemmän kuin kaiken järjen mukaan yhden ihmisen tulisi kestää ja sitten on niitä, joiden vene keikahtaa ympäri pienimmästäkin tuulenpuuskasta eikä mikään tunnu saavan sitä enää kurssilleen.
Joskus mietin tavatessani henkilön, joka käyttäytyy töykeästi, ajattelemattomasti tai joka valittaa naurettavan pienistä asioista, tekeekö hän sen tahallaan peitelläkseen jotain suurempaa vai onko oikeasti niin, että subjektiiviseti koettu elämän epäreiluus purkautuu ja ilmenee kanssaihmisiin juuri tällä tavalla ilman, että omasta elämästä täytyy ottaa vastuuta. On helpompaa suunnata paha olonsa muihin ihmisiin, kuin kääntää katse sisäänpäin omaan itseensä. Sehän tarkottaisi vastuunottoa ja se on vaikeaa.
Nähdäkseni suurin osa asioista on sellaisia joita voi muuttaa ja joihin voi vaikuttaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että ihmiset eivät näe tätä tai ehkä he vaan eivät halua ymmärtää sitä. Voi olla helpompaa piiloutua sen taakse, että asioille ei voi mitään. Joillekin seikoille ei voikaan, mutta silloin voi aina koettaa muuttaa omaa suhtautumistaan siihen.
Mutta asia, jota minun on vaikea hyväksyä, on toisten ihmisten tai yhteiskunnan syyttäminen omista vaikeuksistaan. Kuinka paljon loppujen lopuksi tällaista pitää ymmärtää? Nyt en puhu mahdollisista väärinkäytöksistä muiden puolelta kyseisiä ihmisiä kohtaan, tai siitä, että ihminen ei saa sitä apua tai etua joka hänelle kuuluu, vaan siitä, että syy vaikeuksiin on aina jossain muussa kuin itsessä. Kuinka ihminen voi ottaa vastuuta itsestään, jos hän ei koskaan näe vikaa omassa toiminnassaan?
On ihmisiä, jotka jopa monen todistajan päinvastaisen kertoman jälkeen, väittävät todistajien nähneen väärin, koska totuus on se minkä he haluavat nähdä. Sitten on ihmisiä, valitettavan usein nuoria aikuisia, joiden elämän tuntuu pilaavan se, etteivät viranomaiset näe esimerkiksi heidän todellista rahan tarvettaan. Se, että ottaisi vastuun omasta elämästään esimerkiksi menemällä opiskelemaan tai töihin, on poissuljettu vaihtoehto. On helpompi haukkua sossun tädit kuin miettiä että ehkä oma elanto pitäisi itse ansaita.
Selvennyksenä todettakoon, että pitää olla olemassa tukiverkko, jotta myös heikoimilla ja vaikeuksiin ajatuneilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Se on demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Mutta tämän kollektiivisen järjestelmän ei tule korvata individuaalista vastuuta. On surullista seurata vierestä, kun ihmisen elämä on pelkää valitusvirttä, jonka aiheuttaja tuntuu aina olevan joku muu ja jossain muualla niin, ettei asialle muka voi mitään tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti