Kylmä ja kirkas helmikuu

"Niin hiljaa, aivan hiljaa, lähdit luotani pois" lauloi nuorimman tyttäremme kummitäti tasan kolme vuotta sitten kuolleen Elina-tyttömme muistolle. Silloinkin oli kaunis, kirkas ja kylmä talvipäivä. Seisoimme mieheni kanssa jäätyneen meren rannalla sanattomana elämän hauraudesta. Tuossa hetkessä kaiken ympärillä oli vain pelkkä tyhjyys, jonkinlainen kalvo, joka eristi ulkomaailmaan pois omasta todellisuudesta.

Ei ole olemassa sanoja, ei mitään ihmisen suojakseen luomaa, joka tällaisella hetkellä auttaa eteenpäin. On vain suuri tyhjyys ja sanattomuus sekä tunne omasta pienuudesta kaiken keskellä. Sitä aivan kuin asettuu itsensä ja elämänsä ulkopuolelle, jonkinlaiseksi tarkkailijaksi, seuraten pysähtyneellä ihmetyksellä muiden ihmisten kujajuoksua elämänsä läpi.

Välillä teki mieli huutaa ja pysäyttää maailma havahtumaan siihen todellisuuteen, että jälleen kerran kaikista kaunein sielu on otettu pois tästä todellisuudesta. Mutta ei kukaan muu sitä huomaa, ei ymmärrä eikä suostu loppujen lopuksi edes ajattelmaan. On turvallisempaa elää omaa suojattua arkea, kun astua kuplan ulkopuolelle huomaamaan elämänlankojen ohuuden niiden varaan punotun elämän ainutlaatuisuuden. On paljon helpompi pitää silmälaput silmillään kuin nähdä aidosti koko todellisuus. Eikä kukaan kai sitä toiselta ihmiseltä voi edes edellyttää. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa. Se mikä on oikea ja mikä väärä ei ole kenekään toisen arvioitavissa.

Kun kuolemaa on katsonut silmästä silmään, väistyy pelko. Tämä todellisuus riisuu ihmisten yltä kaiken turhan. Sitä aivan kuin pääsee tuijottamaan hetkeksi todellista ihmisyyttä, ilman minkäälaisia ulkoapäin asetettuja suojavarusteita. On helppoa hetkittäin uskoa kaiken liittymisestä kaikkeen, jonkinlaiseen yhteiseen tietoisuuteen.

Kolme vuotta sitten helmikuun illassa kävelin meren jäällä katsellen pimeyden turvin valtavaa tähtitaivasta ja mietin mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Ei ole olemasssa vastauksia, vain kysymyksiä. Pitäisi pystyä antamaan anteeksi itselleen ja luottaa siihen, että on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin on. On vain uskottava siihen, että kaikille asioille ei ole olemassa sellaista selitystä, jonka ihminen pystyy ymmärtämään ja siitä huolimatta on luotettava elämään - siihen omaan ja ainutlaatuiseen.

Myös tänään kylmänä ja kirkkaana vuosipäivänä mielessäni soi kummitädin Elinalle säveltämä oma kaunis laulu. Sen loppulauseessa on välähdys toivoa. Kuoleman kohtaamisen jälkeen, toivon uudelleen löytämisessä elämään voi kestää kauan. Mutta sen on löydyttävä, koska toivon kadotessa, tilalle astuu katkeruus ja se syö ihmisen rikki lopullisesti sisältä päin. Joten keskittyneesti Kirstin heleää ääntä kuunnelleen tämänkin päivä eletään kiitollisena: "Kun yö käy kylään, tähdet valvoo. Tähdet valvoo - aamu sarastaa."