Suru ei ole sairaus. Tämän asian pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta tässä yhä enemmän lääketieteelistyvässä maailmassa, ei näin ole. Hesarissa oli tällä viikolla artikkeli siitä, että lääketieteellisessä aikakauslehdessä Lancetissa otetaan kantaa surun medikalisoimiseen. Lehdessä todetaan se täysin luonnollinen asia, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei ole sairaus eikä sitä pidä lääkitä. Ja jotta asia vielä saadaan väännettyä rautalangasta todetaan lehdessä, että suru on terve ja luonnollinen reaktio läheisen ihmisen kuolemaan.
Huolestutaavaa on se, että asia pitää tällä tavoin tuoda esiin. Tämänhän pitäisi ihmiselämässä olla täysin selvää. Mutta näin ei ole. Usein kun lähtökohtana on se, että sureva pitää saada mahdollisimman nopeasti "normaaliksi" ja tämän saavuttamiseksi ei ihmisille tarjota aikaa, myötätuntoa ja kuuntelua vaan kemiallisia yhdisteitä aivojen tasapainon muuttamiseksi. Sureva ihminen on jonkinlainen häiriötekijä tässä yhteiskunnassa, joka pitää mahdollisimman nopeasti saada takaisin "ruotuun".
Myönnettäköön, että kyllähän aikaakin tarjotaan. Se on se kaksi viikkoa. Siinä ajassa suru pitäisi olla surettu siihen pisteeseen, että aikaisempi elämä voi jatkua samanlaisena kuin ennen kuoleman kohtaamista. Tämähän on yleensä se sairausloman pituus mitä saa, jos sitäkään.
En sano, että ratkaisu asiaa olisi sairauslomien pidentäminen. Näin yksinkertaista se ei ole. Ei se saatu sairausloma itsessään auta, vaan asian läpikäyminen juuri kyseiselle ihmiselle sopivalla tavalla. Surun kohtaaminen vaatii yksilön näkemistä. Se mikä toimii toisella ei käy toiselle. On helppo ratkaisu tarjota pillereitä sen sijaa, että lähtee luovimaan ja etsimään oikeaa polkua juuri edessään olevan ihmisen kanssa.
Täytyy myöntää, että surevalle unilääkkeiden tarjoaminen siihen, että voi nukkua ja masennuslääkkeiden siihen, että voi tehdä töitä, on ajatuksena absurdi, mutta valitettavan tosi. Pillereiden voimalla sekä päivän että yön yli. Sen sijaan, että käsittelisi asian omassa tahdissaan. Mutta tämä aiheuttaa osan psykiatrieiden mielestä "väärien hermoratojen vahvistumista aivoissa". Epäselväksi jää mitä jatkuva lääkkeiden syöminen hermoradoille tekee.
Kuoleman kohtaaminen aikaansaa surun. Näin yksinkertaista se vaan on. Lapsen kuolema vielä värittää sen todella tummaksi. Mutta väitän, että ihmisellä on olemassa keinot nousta ylös tästä synkkyydestä. Ei voi olla niin, että tässä kohdin on meissä kaikissa olemassa "valuvika", jonka korjaaminen automaattisesti vaatisi lääketieteen kemiallisia yhdisteitä avuksi. En kiellä sitä, etteikö joskun surukin voisi muuttua masennukseksi. Mikä tahansa on mahdollista. Mutta tässä on juuri kyse siitä luovimisesta. Sen oikean tien löytämisestä juuri kyseisen ihmisen kohdalla.
Lancetin artikkelissa Harvardin yliopiston psykiatri ja antropologi Arthur Kleinman kuvaa kahden viikon suruaikaa "shokeeraavan lyhyeksi". Kleinmanin mukaan diagnostisten kriteerien muutos, jota surun osalta ollaan Yhdysvalloissa tekemässä tarkoittaisi sitä, että psykiatrit voisivat määritellä miljoonat läheistään surevat ihmiset sairaiksi. Hän epäilee, että muutoksen taustalla ovat kaupalliset intressit.
Kaupallisuus valtaa alaa joka puolella. Väitän, että kyse on myös siitä, että ihmisen kohtaaminen on kovin vaikeaa ja epäilen, että kovin monella ammatti-ihmisellä ei koulutuksensa kautta ole työvälineitä tähän tehtävään. Silloin on aina helpompi tarjota lääkkeitä ehkä jopa tausta-ajatuksella, että parempi se kun ei mitään. Mutta onko oikeasti näin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti