Vertaistukea, ei vertailua

Vertaistuki on kullanarvoista silloin kun se toimii. Silloin kun osapuolet tasavertaisina sekä kuuntelevat että tulevat kuulluksi. Kun kumpikin sekä ottaa että antaa, vaatimatta toiselta enempää kuin mihin toinen sillä hetkellä on valmis.

Kun toisen kertomusta ei arvoteta, vaan se otetaan vastaan sinä minä se on - lähimmäisen todellisena kokemuksena hänen omasta elämästään. Se ei ole minun kokemukseni minun elämästäni. Sitä ei tule arvioida minun elämäni lähtökohdista. Ei minun arvoistani. Ei minun määrittelemistä kriteereistä. Se ei ole minun elämäni. Minä en voi antaa omia työkalujani ja sanoa toiselle, että tämä on se tapa jolla sinun tulee edetä. Miksi minä olisin sen arvoinen, että minun tapani olisi se ainoa oikea?

Ulkoiset tunnusmerkit voivat olla samanlaisia. Objektiivisesti tarkastellen moni asia on samankaltainen. Silti kahta tai useampaa elämää ei voi verrata ja arvottaa toisen kokemus esimerkiksi rankemmaksi kuin toisen. Ei ole olemassa objektiivista mittatikkua, jolla voi laittaa ihmisten kokemusmaailman järjestykseen. Ihmisen ajattelu- ja kokemusmaailma ei ole tieteellisesti mitattavissa.

Joskus kuitenkin kuulee, että vertaistuki menee vertailuksi. "Et sinä voi tuntea yhtä suurta tuskaa kuin minä, koska sinun kokemuksesi, ei vedä vertoja minun kokemukselleni." Tai ajatusmaailma siitä, "että miten sinä elvielä viitsit valittaa ja surra, minä olen kokenut paljon enemmän, ja olen jo päässyt näin pitkälle."

Miksi ihmisen pitää vertailla sen sijaan, että tukisi? Mikä on se voima, joka pistää liikelle tämän ketjun?

Joskus ajattelen, että näillä ihmisillä on jokin sisimmissään vielä rikki. Joku sielun sopukka, joka vaatii eheytymistä. Aivan kuin muiden kokemus, jollainlailla mitätöisi heidän omansa. Tätä vastaan tulee puollustautua ja silloin vertailu toimii aseena.

Itsekin alussa etsin täysin samanlaista kokemusta kuin mitä itselläni oli ollut. Ajatusmaailma, ei tuo voi tietää, koska hänen lähtökohtansa on erilainen, oli vallalla aluksi. Kyse ei ollut kokemusten arvottamisesta eri arvoiseksi, vaan siitä, että epätoivoisesti toivoin, että joku olisi kokenut täysin saman ja osaisi kertoa minulle, miten elämän jatkuminen sen jälkeen ylipäätään on mahdollista.

Totuus on, että ei kenelläkään ole täysin samanlaista kokemusta. Mutta ei se haittaa. Ihmisyyden ydin on silti yhtälainen. Erilaisuus on loppujen lopuksi samanlaisuutta eri muodossa tarjoiltuna. On vahvistavaa jakaa kokemuksia eri näkökulmista asiaa katsovien ihmisten kanssa. Se antaa omalle kokemukselle erilaisen tarkastelukulman, jotain joka voi juuri sillä hetkellä olla se ratkaiseva eteenpäin vievä askel.

Mutta on hyvä muistaa, että välillä on hyvä astua vertaistuen ulkopuolelle. Uskaltaa nähdä maailma myös toisesta näkökulmasta. Sillä vertaiset he ovat aina olemassa. Kuin hiljainen tukimuuri, jonka olemassaolon tietää, vaikka sitä ei juuri tässä hetkessä tarvisikaan ja se on tukea parhaimmillaan.