Viime viikolla lehdessä oli juttu siitä, että lääkkeet yksin eivät riitä mielenterveyden horjuessa, vaan rinnalle tarvitaan myös terapiaa. Kenet tämä oikeasti yllätti? Onko olemassa sellainen koulukunta, joiden mielestä pelkästään lääkkeet aikaansaavat ihmisessä toivottavan muutoksen mielen alkaessa horjua?
Oikeastaan kysymys on tyhmä. Tiedän, että näin on.
Oppineita, jotka väittävät, että negatiiviset kokemukset ja niiden miettiminen ovat vain väärien hermoratojen vahvistamista aivoissa. Kun näitä asioita lakkaa ajattelemasta ja syö määrättyjä lääkkeitä, alkaa elämä jossain vaiheessa voittamaan. Edellä mainittu on yksikertaistettu ajatusketju, mutta pitää joidenkin lääketieteen edustajien osalta paikkansa.
On pelottavaa miten rajoittunut joidenkin ihmiskuva on. Kaikki onkin pelkkää kemiaa ja asiat on muutettavissa tietynlaisilla mekaanisilla keinoilla. En usko tähän. En usko, että ihminen on näin yksinkertainen olento. En usko, että oma tahto on pelkää kemiaa, pelkää lääketiedettä tai pelkkiä sähköimpulsseja.
Varmasti lääkkeistä on apua, mutta eivät ne saa olla ainoa apu, jota tarjotaan. Eivät mielensolmut avaudu pelkästään kemiallisesti. Siihen tarvitaan myös toista ihmistä. Henkilöä, joka osaa kuunnella, auttaa eteenpäin, kysyä oikeat kysymykset ja avata uusia näkökulmia elämään.
On selvää, että tämä tie on pidempi, vaikeampi, karikkoisempi ja raskaampi. Mutta olen vakuuttunut, että se johtaa pysyvimpiin lopputuloksiin, kun pelkkä lääkitseminen. Sokea usko pillereihin, ei ole oikotie tasapainoisempaan elämään.
Mutta terapiakin on taitolaji. Mielikuva siitä, että maataan terapeutin sohvalla ja puhutaan varhaislapsuuden solmuista, pohjautuu enemmän amerikkalaisiin elokuviin, kuin suomalaiseen todellisuuteen. Hyvä terapiaa on mieltä avaavaa. Se on jo pelkästään siinäkin mielessä auttavaa, että siinä saa luvalla olla itsekäs. Ei tarvitse yhtään välittää toisesta osapuolesta "ihmisenä". Ei tarvitse kuunnella hänen ongelmiaan, hänen elämänsä solmuja. Saa hetken keskittyä luvalla täysin omaan itseensä. Se jo pelkästään voi olla vapauttavaa.
Vaatii aikamoisen luottamuksen, että ahdistunut ihminen avautuu koulutetulle auttajalle. Ja kun sen tekee, todella ratkaisevaa on se, minkälaisen vastaanoton saa. Sen mille tielle ja millä metodilla auttaja lähtee vyyhtiä purkamaan. Mielen hoitaminen ei ole yhtä suoraviivaista, kun murtuneen jalan. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki sovi kaikille.
Valitettavaa on, että voi kestää hetki ennen kuin huomaa, ettei terapiasuhde toimikaan. Silloin pitäisi olla voimia ja keinoja vaihtaa auttajaa. Siihen ei monella ole mahdollisuutta eikä välttämättä edes uskallusta. Välillä tuntuu, että meissä asuu, jonkinlainen sanoittamaton kunnioitus kaikkia valkotakkeja kohtaan. Eivät he kaikki ole sopivia, eivät edes hyviä. Heissä kuten kaikkien muidenkien ammattien harjoittajissa on kovin paljon erialaisia persoonallisuuksia ja osaajia. Ei pidä uskoa kritiikittömästi. Kaikki ei sovi kaikille. Luottamus on ansaittava. Pelkkä titteli ei riitä.
Vertaistuki toimii erilailla. Niin sen pitääkin. Se avaa silmät sille, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Että on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Muitakin, jotka ovat miettineet kiellettyjä ajatuksia. Muitakin, jotka painivat samojen mietteiden, samankaltaisten syytösten kanssa. Ihmisiä, jotka etsivät polkuaan mustassa todellisuudessa muiden ihmisten ymmärtämättömyyden keskellä.
Vertaistuki on tukea. Se ei ole terapiaa. Se on auttavan käden ojentamista. Yhteisten kokemusten jakamista. Oman reitin ja ajatusten avaamista muille. Siinä ei väitetäkään, että tiedossa olisi oikeat vastaukset. Siinä tuodaan esiin vaihtoehtoja. Kuljetaan rinnalla, välitetään, nostetaan toinen ylös maasta makaamasta - ainakin yritetään. Siinä kukaan ei ole toistaan parempi, vaan kaikki ovat arvokkaita omina itsenään, toisten vierellä kulkijana. Vaikeaa? Ei ollenkaan. Vaatii vaan katseen nostamista omasta itsestään muihin ja kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti