"Mistä te tunnette?"

Olin kutsuilla. Sellaisessa naisille suunnatussa tapahtumassa, jossa tällä kertaa esiteltiin erilaisia kauneudenhoitotuotteita. Aikaisemmin en voinut käydä missään tällaisissa tilanteissa. Niissä on aina vieraita ihmisiä, joiden taustaa ja luonnetta ei tunne. Tämä aiheutti minulle lievää ahdistusta, kun en tiennyt miten kukin käyttäytyy, kun elämäni tapahtumat tulivat julki.

Erityisesti akuutti aika lapsen kuoleman jälkeen, oli kamalaa myös senkin vuoksi, että kun piti välillä kohdata vieraita ihmisiä. Sitä kun ei koskaan tiennyt miten nuo tapaamiset kehittyivät. Sitä kun itse oli auki, rikkinäinen ja kaikki haavat näkyvillä, ei halunnut kohdata yhtään ymmärtämätöntä ihmistä, ei kuulla ainoatakaan tyhmää kommenttia, eikä kannatella ketään muuta. Ei edes pientä hetkeä. Ja näin kuitenkin useimmiten aina kävi.

Tilanteet olivat ristiriitaisia. Toisaalta halusi kaikkien tietävän ja toisaalta ei halunnut kenekään sanoillaan mitätöivän kokemusta. Erityisesti Elinan kuoleman jälkeen pidin kaiken vielä tiukemmin itselläni kuin Akselin jälkeen. Akselin jälkeen en tiennyt lapsen kuoleman jälkeisestä elämästä mitään. Jossain sieluni sopukoissa toivoin, että joku osaisi sanoa tai tehdä jotain joka auttaisi, kenties kannattelisi eteenpäin. Opin, että näin ei ole. Ihmisten kommenttien seuraukset olivat useimmiten päinvastaisia.

Kun Elina kuoli, valitsin tarkoin kenelle kerroin ja mitä. Koin Elinan kuoleman kokemuksen niin henkilökohtaisena ja koko hänen lyhyen elämänsä niin arvokkaana, etten halunnut jakaa sitä ihmisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Ihmisten joiden kommentit olivat enemmän loukkaavia, kuin kannattelevia. Aivan kuin olisin suojellut pientä prinsessaani ja samalla itseäni. Elina oli ja on minulle olemassa tavalla, jota suurin osa muista ihmisistä ei koskaan tule ymmärtämään.

Nyt ajan virran hieman edettyä, osallistun mielelläni välillä näihin, positiivisessa mielessä, täysin tyhjänpäiväsiin tapahtumiin. Niissä kun ei nimenomaan tarvitse miettiä mitään elämän suuria kysymyksiä, vaan saa täysin luvalla keskittyä illan teemaan, jonka tarpeellisuus elämän kannalta on aivan yhdentekevä.

Mutta näissäkin kohtaamisissa joutuu elämän tosiasioiden eteen. Minua se ei haittaa. Minä voin kaikille kertoa, että olen kuuden lapsen, joista kaksi on kuollut, äiti. Tämä ei ole ongelma minulle. Mutta se on varmasti kiusallisen hiljaisen hetken aiheuttaja muille osallistujille.

Nyt kun sen tietää ja kun sen on kokenut monen monituista kertaa, on mielenkiintoista seurata miten ihmiset luovivat itsensä tilanteesta pois. Minä kun en enää heitä siitä pelasta. En suostu kannattelemaan ketään elämäni tosiasioiden edessä.

Näin eilenkin. Illan emäntä oli Akselin ja Elinan viereisen hautapaikan äiti. Ja hän kertoi kaikille aidosti mistä tunsimme toisemme. Siinä vaiheessa kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, voi itsekseen arvuutella, kuka henkilöistä jatkaa keskustelua hänelle parhaiten sopivasta huulipunan sävystä. Se kun ei loppujen lopuksi ollutkaan niin suuri ongelma, kuin miltä se hetki sitten vaikutti. Osa ihmisistä vaan ei sitä koskaan elämänsä aikana suostu huomaamaan.

Voiko pahuuden aistia?

Otsikon kysymys on esitetty kahdeksanvuotiaan tytön oikeudenkäynnissä esiin tulleiden seikkojen pohjalta. Kuinka jotain näin iljettävää voi tapahtua niin, ettei kukaan asiaa huomaa?

Kaikkihan me tiedämme miten eri ihmisistä jää omalaatuinen vaikutelmansa. Se ei perustu järkeen vaan kyse on tunnetason kohtaamisesta. Ensivaikutelman muuttaminen joksikin muuksi on vaikeaa, ei toki mahdotonta. On ihmisiä, joita kohdatessa tuntee, että jokin on pielessä, mutta on vaikea asettaa sormea siihen mistä oikein on kysymys.

Meille opetetaan, ettei ketään pidä tuomita pelkästään tunteiden perusteella, tarvitaan järjen ääntä, jotta päätös on perusteltavissa. Erityisesti lainkäytön osalta näin pitääkin olla.

Veikkaan, että tässäkin otsikossa olevassa tapauksessa pahuus on ollut aistittavissa. Varmasti moni ihminen on sen sivalluksen tuntenut, mutta ei ole osannut järjellisesti perustella mistä tunne johtuu.

Hälyyttävintä mielestäni on se, että tapauksessa on tehty juuri se mitä laki lastensuojelutapauksissa edellyttää - lastensuojeluilmoitus ja useampi sellainen. Ja silti on päässyt tapahtumaan se mitä nyt Helsingin käräjäoikeudessa puidaan.

Kysyä voidaan mitä enemmän ulkopuoliset tahot olisivat asiassa voineet tehdä? Kukaan kun ei voi enempää laillisesti minkään perheen asioiden puuttua. Selvää on, ettei päätöksiä voida perustaa pelkään tunteisiin, siihen, että aistii jotain. Mutta jos se yhdistettynä tehtyihin ilmoituksiin, ei saa viranomaisia reagoimaan, niin mikä sitten? Lakitekstille annettaan konkreettinen sisältö ihmisten tosiasiallisilla toimilla.

Puuttumattomuuden periaate ja vanhempien vanhemmuudelle yhä uusien mahdollisuuksien antaminen, menee liian usein lasten edun edelle. Kuvaavaa on, että huoltajuusoikeudenkäynneissä osallisina ovat vanhemmat, ei lapsi. Lapsella ei oikeudessa eikä muissa viranomaisissa ole omaa asianajajaa. Lapsen puolesta ei kukaan puhu.

Tapauksessa, jossa lapsi elää helvetissä, ei hänellä ole käsitystä siitä, mikä on normaalia. Hän ei tiedä miten asioiden tulisi olla. Kukaan ei ole sitä hänelle kertonut. Miten voidaan olettaa, että hän tällaisessa tilanteessa puhuisi vieraille aikuisille kokemuksistaan? Suun avaaminen kun johtaisi lisääntyvään pahuuteen. Sanalla luottamus ei tällaisten lasten kohdalla ole mitään sisältöä.

On hyvä, että asiassa suoritetaan puolueeton tutkinta sosiaaliviranomaisten toimesta. Helsingin kaupungin sosiaalitoimenjohtaja on julkisuudessa vedonnut siihen, ettei yksittäisistä tapauksista voi puhua. Näin asioista tulee esiin kaikkien muiden näkökulma, kuin päätöksen tehneiden sosiaaliviranomaisten.

Odotan mielenkiinnolla mitkä ovat ne perusteet, joilla viranomaiset ovat antaneet lapsen asua isänsä luona. Nyt esiin tulleen tiedon varassa pahuus on ollut olemassa, se on eri toimijoiden puolelta jopa huomattu, silti viranomaisten puolelta on epäonnistuttu täydellisesti lapsen näkökulman havaitsemisessa. Asiassa ei liene olemassa mitään selityksiä ja oli lopputulos mikä tahansa, kuollutta lasta mikään ei tuo takaisin.