Minun maailmani muuttui

Tiedättekö sen tunteen kun maailma muuttuu? Kun avaat silmäsi, nouset ylös ja mikään ei ole kuten ennen. Lapsesi sijaan pidät heikolla otteella sylissäsi vähitellen kuihtuvaa ruusua. Ainoa mitä jäi jäljelle elämän muuttaneesta silmänräpäyksestä.

Tarkastelet maailmaa lasikuvun takaa. Tunnet kaikki äänet, hajut, katseet vahvempina. Kaikki turha niiden ympäriltä on karsiutunut pois. Olet täysin avoin, heikko ja haavoittuvainen ja kuvittelet muiden näkevän sen välittömästi. Jokainen katse jonka kohtaat lävistää sinut kuin seiväs, jokainen lause joka lausutaan saa uuden merkityksen. Elät vaihetta, jolloin maailmasi uuden ajanlaskun alku alkaa.

Mietit voitko suorittaa normaaleja arkiaskareita kotisi ulkopuolella. Ajattelet jokaisen solusi huutavan maailmalle suruasi ja vastaantulijoiden takertuvan siihen välittömästi ja särkevän sinut palasiksi pelkällä katseella. Pelkäät kohdata ihmisiä ja samalla toivot jonkun tulevan lähelle, koskettavan ja ymmärtävän.

Olet hauraimmillasi elämän peruskysymysten äärellä ja samalla joudut löytämään itsestäsi vahvemmat voimat, jota koskaan kuvittelit olevan edes olemassa. Vaihtoehtoja ei ole. Sinun on jatkettava tavalla tai toisella eteenpäin, vaikka mikään ei koskaan ole niin kuin ennen.

Vähitellen myös toinen totuus valkenee. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ei kukaan tuntenut todellisuutesi muuttumista. He näkivät sinut edelleen sellaisina kuin he halusivat sinun olevan. Surusi ei saanut heitä muuttumaan.

Sinun maailmasi maalautui uudestaan, heidän värinsä ovat edelleen samanlaisia. Joudut sopeuttamaan maailmankuvasi heidän todellisuuteen pitäen kuitenkin kiinni siitä perimmäisestä totuudesta, joka kosketti sinun elämääsi. Sen kanssa olet yksin.

Totuus on se millaisena me sen haluamme nähdä. Joskus toivon, että muutos voisi tapahtua vähemmän kivun kautta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan taida olla.