Tiedän, että lapset harrastavat paljon ja useassa lajissa ohjaajien puute on aito ongelma. Lasten kanssa toimivat valmentajat tekevät tärkeää työtä vapaaehtoisesti omalla ajallaan. He haluavat ohjata lapsia ja eivät välttämättä saa ansaitsemaansa kiitosta tunneista, jotka käyttävät treenipaikalla luotsaten tulevaisuuden toivoja eteenpäin.
Yleinen ongelma on myös vanhempien aktivoiminen yhteisen hyvän puolesta toimimiseen. Eri seuroilla on erilaiset toimintamallit hiljaisen massan liikuttelemiseksi, toiset pyytävät kauniisti ja toiset yksinkertaisesti käskevät eikä vaihtoehtoja anneta. Molempi parempi, oikeaa vaihtoehtoa on vaikea antaa, koska totuushan on, että talkootyöhön ei yleisöryntäystä ole odotettavissa. Usein ne ovat samat ihmiset, jotka hommat hoitavat.
Harrastustoiminnassa ei ole kyse koulusta, jossa osallistuminen kaikkiin keräyksiin on aina vapaaehtoista. Tämä perustuu siihen, että kaikkien on käytävä koulua, mutta ketään ei voi velvoittaa sujauttamaan luokan kassaan kymmentä euroa, koska se ei kuulu peruskoulun oppisuunnitelmaan. Siksi näkisin, että jos lapsi osallistuu seuran toimintaan, myös vanhemmalla on tarvittaessa velvollisuus osallistua talkootyöhön. Siinä kun ei vanhempia erotella yhteiskunta- eikä tuloluokkien mukaan. Kaikki on samanarvoisia. Yhteinen nimittäjä on seurassa toimiva lapsi.
Mutta kaikessa tässä vapaaehtoisuudessa on nurja puolensa. Usein puhutaan siitä, että vanhemmat eivät osaa käyttäytyä. He odottavat jälkikasvunsa toteuttavan unelmansa ja yltävän suorituksiin, joita tässä maailmassa ei ole aikaisemmin nähty. Ja jos ja kun tähän päästä, on syy aina jossain muussa kuin omassa itsessään - lapsessa tai valmentajassa. Näin usein keskustelua käydään.
Entä sitten kun valmentajalla menee homma niin sanotusti yli. Kun unohtuu, että kyse on lapsista, joiden lajin harrastamisen pääasiallinen tarkoitus on oppia toimimaan yhdessä, tottua kestämään tappiota ja iloitsemaan voitoista yhdessä. Nähdä miten ryhmässä toimitaan ja miten ilot ja surut jaetaan ja miten yksin ei pelejä voiteta, jos ryhmä ei toimi.
Tämä tuli mieleeni, kun seisoin taas sateisen kentän laidalla ja katsoin lasten junioricupin pelejä. Neiti yhdeksän vee kertoi, että yksi hänen tuttavansa oli lopettanut pelaamisen hänelle rakkaassa lajissa, koska heidän valmentajansa oli kiroillut harjoituksissa niin paljon. Selvennettäköön, että kyseessä ei ole meidän neiti ysiveen joukkuetoveri eikä edes samanikäisestä ystävä.
Ehkä ei ainoa syy lopettamiseen, mutta kertoo jotain joukkueen hengestä. Missä menee raja, jolla lasten kanssa liikuttaessa pyritään tuloksia saavuttamaan? Nähdäkseni tässä se on ylitetty. Tulevia Messejä tai ei, roolimallien tulisi olla selvät. Kiroilulla ja huutamisella ei saada aikaiseksi urheilijoita, jotka harjoittelevat rakkaudesta lajiin, vaan aivan muista syistä. Kehoitan, jos ei muuta, niin lukemaan Andre Agassin elämänkerran. Se avaa aivan uusia näkemyksiä asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti