Syyllisyys ja suru

Kuuluuko suruun aina syyllisyys?

Syyllisyys siitä, että ei soittanut useammin, ei vieraillut aina kuin pystyi, ei kuunnellut tarpeeksi, ei järjestänyt asioita vielä kun se oli mahdollista. Syyllisyys siitä, että hermostui, oli kärsimätön, lopetti keskustelut lyhyeen, vähätteli vaivoja, ei tarttunut ongelmiin kun ne vielä oli ratkaistavissa.

Syyllisyys siitä, että raskausaikana söi jotain sopimatonta, remontissa hengitti sisäänsä vaarallisia kemikaaleja, värjäsi hiuksensa kestovärillä, oli tupakoivien ihmisten vierellä ja joi muutaman lasin viiniä. Syyllisyys siitä, että ei kuunnellut kehoaan tarpeeksi, ei lähtenyt sairaalaan tarpeeksi ajoissa, ettei käynyt tarkistamassa nukkuvaa vauvaansa joka hetki.

Kun vain olisi tehnyt jotenkin toisin, näin ei olisi tapahtunut. Automaattisesti sitä ajattelee, että vaihtoehtoinen tapahtumaketju olisi ollut juuri se miksi sen mielessään kuvittelee. Kun tapahtuu jotain arvaamatonta, toinen polku olisi ollut arvattavissa. Se olisi ollut hallittavissa, olisimme tienneet miten toimia. Sen käsikirjoitus olisi ollut selvä.

On mielenkiintoista, että yllättävän elämän hallitsemattomuuden osoittaman tapahtuman edessä, silti näin uskomme. Eikö elämä juuri osoittanut, että sitä ei voi sääntöihin suitsia?

Huono omatunto teoista, joita ei tullut tai jotka tuli tehtyä, kuuluu kuoleman jälkeisiin kysymyksiin. Osalla niistä lienee todellisuuspohja, suurimmalla osalla kuitenkaan ei.

Jos tietää läheisensä kuolevan lähiaikoina, miten sitä käytöstään muuttaa? Käyttääkö enemmän aikaa läsnäoloon, kuunteluun, käytännön apuun ja lähellä olemiseen. Varmasti näin tulee tehtyä.

Pitääkö sitten tuntea syyllisyyttä, kun kuolema yllättää ja paljon jäi tekemättä ja lukuisia keskusteluja käymättä. En tiedä pitääkö, mutta surun mukanaan tuomiin tunteisiin se kuuluu. Ei kuitenkaan pidä olla liian annkara itselleen. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, heikkouksissaan ja vahvuuksissaan. Armo on käsitteenä lohdullinen. Sille pitäisi löytää oman syyllisyyden osalta myös sisältö. Tulisi löytää lepo myös omalle sielulleen, vaikka sen tuoma rauha olisikin aluksi vain hetkittäistä.