Mikä on se mittatikku, jolla kohtuullisuutta jaetaan elämässä? Välillä tuntuu, että kivuliaiden tapahtumien laarista sataa hieman liian paljon materiaalia joidenkin ihmisten niskaan, kun taas toiset saavat suunnistaa läpi elämän suurimpina murheinaan seuraavan vuoden lomamatkan matkakohde.Tämä tuli mieleeni kun kuulin, että hyvä ystäväni perheineen on joutunut kohtuuttomaan tilanteeseen usean rakkaan perheenjäsenen odottamattomien sairauksien johdosta. Joskus vaikeimpina hetkinä olen miettinyt, miten paljon helpompaa olisi, jos lakkaisi ajattelemasta. Työntäisi tuskan ja murheen taka-alalle ja ottaisi ohjenuoraksi edesmenneen isoäitini lempilauseesta "ora et labora" tuon viimeisimmän osion. Tosin tiedän, ettei sekään tie onneen johda.
Kivun syvimmällä hetkellä on vaikea kiinnittyä nykymaailmaan ja sen tärkeänä pitämiin asioihin. Itse muistan, etten yhdessä vaiheessa pystynyt kuuntelemaan radiota. En ainakaan sellaista kanavaa, jossa oli mainoksia ja täysin yhdentekeviä juontajia keskustelemassa pääsääntöisesti iltapäivälehtien viihdeuutisista. Eri maailmojen kohtaaminen yhteneväksi kuvitellussa yhteiskunnassa on jokapäiväistä. Lukuisia hennolla lankalla yhteenpunottuja hauraita elämänsiruja hajoaa ulkopuolisen maailman arvojen ja odotusten iskeytyessä täydellä voimalla niitä vasten. Kovin moni vaan ei välttämättä huomaan mitä ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Kuinka jokin asia voi suunnattomasti satuttaa vaikkei ulospäin näy mitään reaktioita.
Muistan itse kuinka nuorimmaisen ollessa toipumassa sydänleikkauksesta sairaalassa käsiini osui aikakausilehti, jonka kannessa minulle tuntematon, mutta varmasti jotain merkittävää tehnyt, nuori nainen esitteli uusia silikonejaan ja kertoi olevansa nyt onnellinen ja sen, ettei aio imettää vauvaansa. Good for her. Heitin lehden pois sitä lukematta.
En siksi, että kyse oli kannanotosta kummankaan asian puolesta tai vastaan, vaan siksi, että lehti oli jostain syystä ajautunut Lastenklinikan "maitohuoneeseen". Paikkaan, jossa käsittämättömän urheat äidit, tekivät sen mitä he pystyivät silloin kriittisessä tiloissa oleville vauvoilleen. He pumppasivat maitoa, välillä hyvinkin vähäisen määrän, mutta edes jotain jota antaa lapselleen, joka taistelee elämästään. Siinä tilanteessa on jotenkin loukkaavaa tuoda esiin niin tärkeänä onnellisuutta tuovana asiana uudet rinnat, että juttu on etusivun arvoinen.
Onni koostuu pienistä asioista. Siitä, että vauvan tilanne on tasainen, happisaturaatio pysyy hyvänä, ruokaa menee hieman enemmän kuin eilen ja kaikki näyttää ultrassa hyvältä. Tai siitä, että kevätaurinko paistaa, pystyy kävelemään ulkona ja seuraamaan vaikka lemmikkinsä hullaantumista maaliskuusta. Myöskin luonnon kauneuden havainnoiminen, ystävän kanssa koettu yhteinen kahvittelu tai vaikka vain hetki hyvän harrastuksen parissa. Eikö näissä ohikiitävissä hetkissä kuitenkin ole muistiin talletettavaa aitoa elämänsisältöä?
Minusta on kuitenkin virheellistä tavoitella jääräpäisesti onnea. Ei se sen lähemmäksi tule mitä enemmän sitä kohti pyrkii. Sitä paitsi väitän, ettei onnea pysty etukäteen määrittelemään pysyvästi siten, että saavutettua tietyn asian, on myös onni elämässä läsnä. Tärkeämpää olisi löytää harmonia. Sisäinen rauha sen suhteen miten omaan elämäänsä suhtautuu. Se helpottaa erilaisten asioiden kohtaamista.
Mutta ei se helppoa ole. Ihminen on kuitenkin vain ihminen. Ei sille loppujen lopuksi mitään voi, että välillä ihan oikeasti ärsyttää täysin mitättömät asiat. Antaa mennä vain. Kyllä se ohi menee ja sitten sillekin voi ehkä, ainakin hetken päästä, nauraa ja mikä vielä parempi, jos nauraminen kohdistuu omaan itseensä. Silloin on taas askeleen pidemmällä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti