Voiko rehellisyyttä ja politiikka yhdistää? Onko niin, että suoraselkäisesti ja avoimesti toimiminen ei ole mahdollista vallan korkeimalla tasolla. Onko kyse siitä, että oman aseman turvaaminen, menee tiukassa tilanteessa muiden asioiden edelle?
Suomessa on kaksi kansalliskieltä suomi ja ruotsi. Asia on kirjattu perustuslain 17 §:ään. Kyse on lainsäädännöllisesti kahdesta samanarvoisesta kielestä - ei siitä että toinen olisi toista korkeamassa asemassa. Tämä on fakta, jonka perusteella tiettyjä asioita tulee arvioida.
Suomi on myös demokratia ja jokaisella on sananvapaus. Nämäkin asiat on kirjattu perustuslakiin ja niitä moni tuntuu pitävän enemmän kuin itsestäänselvänä. Erityisesti näiden korostaminen tuntuu nousevan arvoon arvaamattomaan kun esitetään kannanottoja tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien polkemiseksi.
On surullista, ettei Wallin tuonut kaikkia faktoja esiin esitellessään päätöstä. Täytyy ihmetellä miksi hän ei näin tehnyt. Lienee enemmän kuin selvää, että Dragsvikin varuskunnan säilyttämisen takana on myös kielipoliittinen värittymä. Se, että pääministeri ja valtionvarainministeri tuntuvat olleen asiasta täysin tietämättömiä, on vähintäänkin hämmentävää. Tämä antaa omituisen kuvan poliittisista päättäjistä.
Mieleen tulee kysymys elävätkö he vain asiakirjojensa maailmassa eli jos jossain virallisessa paperissa jotain lukee, on se absoluuttinen totuus. Eikö kuitenkin elämänkokemuksen perusteella maailmankuvaansa tulisi laajentaa myös niihin tosiasiohin, jotka tulevat esiin elämässä, mutta jota ei välttämättä ylös kirjata. Edes tuomioistuimissa ei aina saada esiin aineellista totuutta, vaan prosessuaalinen totuus - eli se mitä pystyttiin näyttämään.
Jos tosiasiat olisi sanottu avoimesti, olisi keskustelun sävy varmasti täysin toisenlainen kuin nyt. Veikkaisin, että asia olisi kuitenkin lopulta hyväksytty, koska kaikki faktat olisivat olleet pöydällä. Tuskin Wallinin luottamuksesta olisi äänestetty, jos ja kun hän olisi taannut ruotsinkielisen varusmiestoiminnan jatkumisen. Tai no, ei kai perussuomalaisita ihan varmuudella voida sanoa mitään...
Täytyy muistaa, että Suomessa on aidosti ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kahden kansalliskielen ideaa. Heille ruotsinkielen opiskelu on ihan oikeasti tervanjuontia. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta muuta tukea sille ei ole. Nyt tällainen salailu saa aikaiseksi sen, että kielivähemmistön edustajat koetaan jonkinlaisena suomenkielisten aseman alasajajina, joidenkin mielestä melkein vihollisina. Ajatusmaailma "niihin joiden äidinkieli on ruotsi, ei voi luottaa", ei ole kovin kaukaa haettu.
Tämä on todella valitettavaa. Jotenkin ironista on, että päätöksessähän kyse oli siitä, että ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvat voivat käydä armeijan, siis puollustaa tätä yhteistä Suomea, varuskunnassa jossa puhutaan heidän omaa äidinkieltään. Millä lailla tämä on huono asia?
Tosiasiahan on, että se mikä on kielipolitiikkaa on se miksikä enemmistö sen määrittelee. Nyt julkisuudessa annettu kuva ministeri Wallininin toiminnasta on saanut aikaiseksi sen, että vettä myllyynsä ovat saaneet juuri ne ihmiset, joiden mielestä koko kielikysymyksessä on vähintäänkin kysymys jonkinlaisesta salaliitosta enemmistöä kohtaan. Lisäksi tietty kansanosa leimataan yhden henkilön perusteella.
Kertokaan nyt minulle, mikä siinä kaikkien faktojen kertomisessa poliitikassa on niin vaikeaa? Selväähän on, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta eikö sitä nyt omaan itseensä ja valintoihinsa kuitenkin pitäisi olla tyytyväinen? Onko politiikka oikeasti näin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti