Talvilomamatkalla on nyt oltu kolme päivää. Auto pakattuna niin täyteen, ettei takaluukkua voi avata ilman, että jotain tippuu. Toivottavasti kuitenkin jokin maallinen esine eikä yksi lapsista. He kun tuppaavat istumaan miten sattuu autossa, ainoastaan tylsän turvavyön rajoittamana. Mutta senkin saa aukaista kun auto on pysähtynyt - mitään merkkivalon sammumista ei tarvitse odottaa.
Suksiboksissa on vielä tilaa ja herra viisvee jo jossain vaiheessa ajatteli matkustavansa siellä. Saisi ainakin rauhassa pelailla ipadilla ja kuunnella satucd:tä. Avaimet boksiin ovat vielä tallella. Ne kun ovat kolmena, aivan oikein kolmena, edellisenä kertana kadonneet ja tähän talouteen onkin kehittynyt aikamoisia tiirikkataitureita, kun Thulea on avattu mitä ihmeellisimmillä systeemeillä.
Lapset ovat itse pakanneet leikkikassinsa matkaa varten. Aika hyviksi ovat siinä jo kehittyneet. Tosin neiti ysiveen repun paino alkoi epäilyttämään. Sieltä löyty kaksi kappaletta Harry Potter kirjoja. Ensimmäinen aloitettu ja päästy noin sata sivua eteenpäin, joten jäljellä oli vain tuollaiset hieman yli neljäsataa sivua. Toinen oli sitten odottamassa. Lisäksi varalla oli vielä kolmas kirja ja kaksi cd versiota samaisesta Harry Potterista. Mainittakoon, että tämän matkan kesto on kuusi päivä, joista viisi vietetään rinteissä aamusta iltaan.
Tähän mennessä on pudonnut yksi puhelin (neiti ysivee), kadonnut yksi lapsi(samainen neiti ysivee), hajonnut yksi hotellin lasi (neiti yksivee), yksi sängystä putoaminen (herra viisvee) ja laskettelumonojen ulkopohjien muoviosien hajoaminen (neiti kolmetoista vee). Ensinmainitut olivat arvattavissa, mutta viimeisin yllätti tällaisenkin kokeneen konkarin. Kenkien pohjista tapittaa kuusi ruuvia, mutta ei ollenkaan viimeisintä pohjakerrosta. Tuskinpa edes talon isäntä käy näitä monoja korjaamaan, joten niiden osalta on kai sanottava good bye. Onneksi mukana on myös lumilauta, joten homma sujuu silläkin.
Lisäksi neiti yksveeltä on jäänyt kahden päivän päiväunet väliin, koska jostain syystä ne eivät onnistu turvaistuimessa. Joten kaikki puheet siitä, että kaikki lapset nukkuvat autossa voi jättää omaan arvoonsa. Tämä on johtanut siihen, että tavallisissakin oloissa varsin villi neitokainen on yltynyt käytöksessään kaikkien villeysasteikkojen yläpään yli.
Oulun Rossosta pikkuisen kanssa piti vaan yksinkertaisesti lähteä pois, koska alkoi käydä muita asiakkaita sääliksi. Selvennettäköön, ettei kyse ole kiukuttelusta, vaan yksinkertaisesti aivan valtavasta elämäniloista, jota on aivan pakko jakaa myös kaikkiin naapuripöytiin. Seuraavana päivänä olisi voinut myös kerätä pääsymaksun Rukakeskuksessa kaikilta neitin menon katselijoilta - niin viihdyttävää touhu monen mielestä oli. Esimerkinomaisesti sanottakoon, ettei pulkalla laskusta tullut mitään, koska prinzipezza karkasi siitä aina ennen laskun alkua.
Jossain vaiheessa mielessä on käynyt, että miksi ihmeessä tätä tekee. Niin paljon helpompaa olisi tutussa ympäristössä selvällä päivärutiinilla luotsata vuorokausi läpi. Mutta toisaalta. Lapsilla on äärettömän kivaa. Tänään neiti kolmetoista ja ysivee sekä myös herra viisvee saivat koettaa Elanin temppusuksia ja meno oli sen mukaista. Mielessä kävi hämärästi oman lapsuuden Ounasvaaran metsäreitti seikkailut, jolloin sai lumikinoksista tasaisesti kaivaa suksia, sauvoja, monoja ja välillä jopa rakasta siskoani. Hengissä selvittiin. Onneksi kukaan ei tiennyt miten ja missä laskettiin.
Niin ja auringon paistaessa keväthangilla lämpötilan ollessa miinus kolme sitä pääsee välähdyksenomaisesti rinteessä pieneen flow-tilaan. Elämä näyttäytyy hetkittäin lähes täydellisenä. Kunnes siitä nopeasti palautuu takaisin selvitääkseen jonkun väsyneen lapsen solmuun menneitä suksia. Sitten mennään kerämään voimia rinneravintolaan ja se on sitten Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti