sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Mäkkäriä eri muodossa

Mäkkitalot täyttävät tänä keväänä kymmenen vuotta. Olipa kansallisesta yrityksestä Ronald McDonaldin takana mitä tahansa, niin Helsingin Seurasaaressa sijaitsevat kolme hirsirakenteista lämmintunnelmaista taloa, ovat nousseet arvoon arvaamattomaan monen perheen elämässä. Talot ovat tarkoitettu perheille, joiden lapsi on hoidossa Helsingissä joko Lastenklinikalla tai Lastenlinnassa.

Lapsen sairastuessa perheen arki menee uusiksi. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa päivittäinen arki kurahaalareineen, harrastuksiin kuljettamisineen, ruokakaupassa käymisineen, väistyy taka-alalle ja ollaan tekemisissä uuden todellisuuden kanssa, jossa päivittäisen keskustelun aihepiiri muuttuu sydänkäyriksi ja hapetusarvoiksi. Maailmaksi, jossa hoitajan toteama "vauvan vointi on tasainen", on loistava uutinen, vaikka se käytännössä tarkoittaa vain sitä, että edelleen ollan yhtä vaikeassa tilanteessa kuin edellisen kerran kysyessä.

Kaiken sen jaksamisen keskellä, pitää vielä miettiä miten asuminen järjestetään, kun oma koti on satojen kilometrien päässä. Lisäksi epävarmuustekijänä on vielä se, että usein ei edes tiedä kuinka kauan lapsi on sairaalassa. Voidaan puhua päivistä tai kuukausista riippuen siitä mikä lähtötilanne on ja miten se siitä kehittyy. Tähän tilanteeseen Mäkkitalot ovat tarkoitettuja. Niissä oleminen on helppoa ja kustannuksiltaan Kelan tukemana erittäin edullista.

Olen asunut Sinisessä talossa kahteen otteeseen ja yhden kerran Keltaisessa talossa. Kun neiti yksvee vajaan kahden viikon ikäisenä joutui akuuttiin sydänleikkaukseeen yllätyksenä tulleen vakavan sydänvian seurauksena, ei ensimmäisenä mielessä ole oma asuminen ja hyvinvointi. Huoli lapsen hengen säilymisestä ja muun perheen jaksamisesta vyöryi sekavana tunteena omaan todellisuuden tajuntaan, jossa heikkona kyti usko ja toivo Lastenklinikan henkilökunnan osaamiseen raakana vastapainona se todellisuus, ettei suomalainen terveydenhuolto ollut löytänyt syytä kahden aikasemman vauvan menetykseen.

Mäkkitalossa kohtaa ihmisiä, joiden maailma eroaa tosi-tv todellisuudesta enemmän kuin yö päivästä. Kun kuunteli pienen keskosvauvan äidin kertomusta poikansa taistelusta, tunsi itsensä nöyräksi. Tai sitä kuinka urhoollisesti vanhemmat, joiden toiselta kaksosvauvalta, oltiin poistamassa osaa aivoista, miettivät jaksamistaan uudessa tilanteessa. Ihmisten voimavaroja ei voi kuin ihailla, kun suurperheen isä kyyneleet silmissä ylpeänä kertoi lapsestaan, joka taisteli hengestään elinsiirron aiheuttamassa komplikaatiossa.

Se, että ihminen on sopeutuvainen, pitää paikkansa, mutta välillä on vähintäänkin kohtuutonta, miten paljon joidenkin ihmisten kohdalla tätä vaaditaan. Ja enemmän kuin ihme on se, että näin myös useasti tapahtuu. Se, että Seurasaaren talot tekevät uudesta arjesta hieman helpompaa, on kultaakin kalliimpi asia. Ihan pienet, monen mielestä ehkä mitättömät, asiat auttavat. Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun neitimme oli menossa kolmannen kerran leikkaukseen.

Kyse oli suunnitellusta operaatiosta, joten tällä kertaa emme lentäneet Helsinkiin kiireellisesti lääkintälentokoneella vaan etukäteen varatuilla Finnairille lahjoitetuilla lentopisteillä hankituilla normaalilla reittilennoilla. Kävimme etukäteistutkimuksissa keskiviikko iltapäivänä ja leikkaus oli määrätty torstaiaamulle kello yhdeksäksi. Aamulla hoitaja soitti, että neitin veriarvot eivät ole kunnossa ja tarvittiin uudet labrat ennen nukutusta. Mieheni laittoi vauvan rintareppuun ja polkaisi muutaman sadan metrin matkan Lastenklinikalle Mäkkitalojen asukkaiden käytössä olevilla Jopolla.

Pieni, mutta tärkeä asia, polkupyörä, auttoi sekä sairaalaan siirtymisessä että välillä hetkeksi irrottautumaan steriilistä kliinisyydestä Seurasaaren luonnon rauhaan. Oma jaksaminen kun vaati poistumista, vaikka väkisin, valkotakkien keskeltä, edes pieneksi hetkeksi todellisuuteen, jossa pikkulinnun laulu korvasi piippavien koneiden monotonisen äänen. Siihenkin Mäkkitalot tarjoavat oivan tilaisuuden.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti