Aika pysähtyy. Kello on 8.52. Akseli syntyi ja eli 46 tuntia ja 18 minuuttia. Tänään hän täyttäisi kahdeksan vuotta.
Tuijotan kelloa ja mietin. Hän menisi toiselle luokalle syksyllä, mutta nyt hän viettäisi kesälomaa. Hyppisi sisarusten kanssa trampoliinilla, pelaisi jalkapalloa ja yöpyisi teltassa viinimarjapensaiden suojassa. Ehkä.
Tai sitten hän istuisi vaikeasti vammautuneena rullatuolissa autettavana 24/7. Olisi kykenemätön kommunikoimaan vieraiden kanssa. Minä äitinä varmasti ymmärtäisin häntä, muu yhteiskunta näkisi hänet taakkana. Pitäisin häntä kädestä ja muistelisin kaunista heinäkuun päivää, kun hän muutti elämämme.
Rakas hän olisi, olisi kortit jaettu tapauksessa miten tahansa. Rakas hän on nytkin. Rakkaampi kuin moni kuvittelee. Hän piirsi ikuisen jäljen sydämeeni ja sai minut koko syntymänsä jälkeen katselemaan maailmaa kuin sadepisaroiden läpi. Näen kaiken saman kuin muutkin, mutta ympärilläni on kalvo, joka suodattaa kokemani eri värisävyjen sävyttämäksi spektriksi.
Haluaisin niin tietää miten elämä olisi mennyt, jos kaikki olisi sujunut kuten suunniteltiin. Jos sairaanhoitajan miehelleni synnytyssalin ulkopuolella lausumat sanat siitä, että kaikki sujuu rutiinilla, olisikin pitänyt paikkansa. Jos emme olisi olleet tilastopoikkeus.
Niin, tämä pieni sana - jos. Ehkä en enää niin paljon jossittele, mutta Akseli kasvaa tässä perheessä aina mukana. Hän elää mielissämme ja antoi lyhyellä elämällä merkityksen meidän muiden elämiin. Koskettaa ja asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Menneisyyden kanssa pitää tehdä rauha, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tunteet pitää tuntea, ajatukset on käytävä läpi ja koetettava löytää sovinto itsensä kanssa. Mutta unohtaa ei tarvitse. Lapsensa on oikeutettu itsellään pitämään riippumatta muiden ihmisten puheista ja mielipiteistä.
Tänääkin, kuten seitsemänä aikaisempan vuotena, ostan kaksi litraa mansikoita ja leivon kakun. Akselin mansikkakakun. Ajattelivatpa muut ihmiset asiasta mitä tahansa. Ei minun elämääni kukaan muu elä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti