maanantai 30. heinäkuuta 2012

Hiljaisuuden kosketus

Kaunis oli päivä myös tasan kahdeksan vuotta sitten. Tietyt päivämäärät painuvat ihmisen muistiin ikuisiksi ajoiksi. Tuolloin aurinko paistoi vaahteroiden lehtien välistä ja aivan kuin luonto olisi vain odottanut.

Saattojoukko seisoi hiljaisen pienen arkun äärellä. Se oli Akselin isän itsensä veistämä. Kaikki vähäinen mitä tämän lapsen eteen voitiin vielä tehdä itse, tehtiin. Hautakivi valittiin pihan omista kivistä - yksi oli jäänyt kiviaidan tekemisen jälkeen yli. Se oli liian sileäpintainen laitettavaksi kivimuuriin. Sille oli varattu muu tärkeämpi tehtävä. Se selvisi nyt.

Emme seisseet kirkon emmekä siunauskappelin suojissa vain ulkona luonnossa kaiken äärettömyyden keskellä. Ihmisen rakentamat seinät, yritykset ottaa haltuunsa jotain meille käsittämätöntä, ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Ulkona keskikesän kauneimpana hetkenä hiljennyimme hautausmaan vaahteran alle siunaamaan lastamme haudan lepoon.

Pappi lausui muutaman sanan. Käsittämättömän edessä ei ole lauseita, jotka auttavat. On vain suuri tyhjyys. Sen täytti sellon kauniit soinnit, jousten tapailessa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie säveliä. Oli aivan hiljaista, aivan kuin luonto olisi seisahtanut ja pysähtynyt kuuntelemaan. Lopuksi vielä kanttori lauloi Mun kanteeleeni kauniimmin laulun.

En muista puheita, mutta muistan musiikin. Muistan sen tunteen, joka minut ympäröi. Muistan äärettömän hiljaisuuden ja jonkilaisen puhtauden. Muistan rauhan, joka minut kaiken haurauden keskellä ympäröi. Muistan auringonsäteet ja vaahteran vihreyden. Kaiken tämän muistan.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä kanttori soitti meille. Hän oli tilaisuudessa kokenut vahvasti Pyhän läsnäolon. Vahvempana kuin koskaan. Hänen oli ollut pakko soittaa jakaakseen tämän kokemuksen. Tunne hänen osaltaan oli ollut niin vahva. Puhelu lohdutti minua. Hänkin tunsi jotain.

En tiedä mikä on totta. En tiedä vastauksia. Minulla on edelleen valtava määrä kysymyksiä. En vieläkään ymmärrä. En edes väitä tietäväni jotain. Mutta sen tiedän mitä koin ja tunsin. En edes halua, että sille koetetaan antaa ulkopuolisten taholta merkitys. Että sitä koetetaan selittää tieteen tai muilla ihmisen kehittämillä käsitteillä.

Se oli minun kokemukseni, miten sitä kukaan muu edes osaisi selittää? Ja ennen kaikkea, miksi pitäisi. Miksi, jonkun muun pitäisi se koettaa pukea hyväksyttäviin selityksiin tai mitattaviin suureisiin. Minulle asiassa riittää oma kokemukseni. Se suuri hiljaisuus, joka minua kahdeksan vuotta sitten lohdutti, miksi sitä pitäisi kenenkään selitää?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti