Elämä soljuu eteenpäin. Sitä urautuu arkeen ja toistaa rutiineja toisensa perään. Päivät näyttäytyvät samanlaisina ja ihminen kulkee silmälaput silmillään. Arjesta tulee raskasta ja elämästä katoaa ilo. Sitä unohtaa miten pienistä asioista onni koostuu.
Sitä kävelee eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava työjuhta. Niska- ja hartiaseutu on niin lukkiutunut, ettei näe ympärillään olevia elämän tarjoamia pieniä ihmeitä. Ei osaa oikeasti katsoa edessään avautuvaa meren ulappaa, näkee vain veden, joka saa aikaiseksi kylmän luihin ja ytimiin puhaltavan tuulen. Unohtaa aistia aamukasteen kukkivien kukkien terälehdillä, sen sijaan katsoo alas ja kiroaa kengän sisässä olevaa kiveä. Ei ehdi maistamaan ruokaansa, harmittelee sen sijaan, että keho tarvitsee ravintoa, ettei mieli ärsyynny lisää. Ei oikeasti katso taivaan sineä, vaan sitä, että pian sataa ja pyykitkin ovat ulkona kuivamassa.
Elämä ottaa välillä puolipidätteitä. Havahduttaa antamaan tilaisuuden nähdä, että elämä on lahja. Useasti nämä pidätteet ovat pieniä, juuri sellaisia, kuin täydellisessä harmoniassa oleva ratsukon yhteistyö. Ulkopuoliset eivät sitä havaitse, mutta hevonen aistii tuo ratsastajan pienen hengityksen pidätyksen ja osaa muuttaa annettua tehtävää. Se onkin eläin, joka on kosketuksissa vaistoihinsa. Samaa ei voi sanoa ihmisestä.
Useimmilta meistä nämä hienovaraiset avut menevät ohi. Ne voi havaita pienenä häiriötekijänä arjen rutiineissa. Seikkoina, jotka ohipyyhkäistynä vain harmittavat häiritsevinä kaavan rikkojina. Mutta ne eivät saa meitä nostamaan päätämme ja katsomaan elämäämme uusin silmin. Emme näe tätä oravanpyörää, jota elämäksemme kutsutaan, emmekä ymmärrä, että siitä voi astua ulos. Pyöritämme sen sijaan sen rattaita entistä kovempaa aivan itse.
Joskus se sitten tapahtuu - itä-preusillainen puolipidäte. Molemmista ohjista vedetään niin, että liike hidastuu ja jopa pysähtyy kuin seinään. Silloin seisomme yksin omassa kuplassamme ja mietimme miten tässä näin kävi. Enkö huomannut hienovaraisia merkkejä? Enkö osannut lukea omaa elämääni paremmin? Kuka nämä kaikki vaatimukset asetti? Ja kuka on tuo ihminen, joka elää tuota minun elämäkseni kutsuttua näytelmää?
Osa seisahtuu vain hetkeksi. Häiritsevä kivi poistetaan kengästä ja jatketaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Ehkä jopa kovennetaan tahtia, jotta pienet kepit rattaissa katkeaisivat entistä nopeammin, eivätkä enää pysäyttäisi liikettä. Aterian voi asettaa tarjottimelle, mutta syömään ei voi pakottaa.
Mutta ne, jotka pysähtyvät, riisuvat kengät ja kävelevät ruohikossa paljain jaloin, voivat aistia jotain uutta. Nähdä elämänsä ja itsensä aidosti. Pysähtyä ja hengittää. Huomata olevansa jotain muuta kuin ulkoapäin asetetut vaatimukset ja kriteerit. Ihan vaan olla oma itsensä. Se riittää elämälle. Miksi se ei riittäisi ihmisille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti