Isä odottelee sängyssä. Kuulee rapistelun ja touhuamisen keittiössä. Kääntää kylkeään ja näyttää nukkuvalta. Pian H-hetki on käsillä. Kahvia ja kakkua sänkyyn. Itsetehdyt kortit ja lahjat ojennetaan pienin käsin ja ylpein mielin. Miten mukavaa onkaan peuhata yhdessä vanhempien suuressa sängyssä ja katsoa kuinka tyytyväinen isä on saatuaan rakkaudella tehdyt lahjat avattua.
Todellisuutta osassa perheitä. Mutta vain osassa. On perheitä missä ei ole isää ja perheitä, joissa on isä, mutta ei lasta.
Miten syvältä kalvaakin juhlapyhät perheissä, joissa lapsi on poissa. Joka puolelta syydetään markkinamiesten toimesta idylliä siitä miten kaikki tulisi olla. Miten isää tulee muistaa milloin milläkin kalsaripaketilla tai uudella partakoneella. Miten isänpäivä ei ole mitään ilman perheen yhteistä lounasta, iltapäiväkävelyä ja harmonista iltahetkeä yhteisen ajanvietteen kanssa. Tekisi vaan mieli sulkea silmät ja huutaa: "Ettekö te ymmärrä? Lopettaako jo!, Isyyttä ei rahalla osteta."
Todellisuudessa katse siirtyy lapsen tyhjään sänkyyn, kehtoon, jota ei koskaan keinutettu, vaunuihin, joita ei koskaan työnnetty. Kaikkiin niihin unelmiin, jotka hetkessä muuttuivat painajaisiksi. Esiin nousee kysymys, olenko isä ollenkaan? Sain tuntea jonkilaisen aavistuksen mitä voisi olla, mutta ennenkuin sain lapseni vahvoille käsivarsilleni, hänet riistettiin toiseen todellisuuteen. Mikä minä nyt olen?
En pystynyt suojelemaan lastani. En auttamaan lapseni äitiä. Seurasin raskautta sivusta, odotin vuoroani. Kyllä minullakin on tehtäväni syntyvän lapsen elämässä. Niin olikin, mutta ei se miksi sen kuvittelin. Minun tehtäväkseni tulikin tukea, kannatella, ja hoitaa käytännön järjestelyt. Saatoin lapseni hautaan ja kannattelin äidin surun läpi. Olenko isä ollenkaan? Mitä minä isyydestä tiedän, kun kokemukseni on kuolleen lapsen viimeiselle matkalla saattaminen? Olen saanut koskea kylmää otsaa, silittää hentoja haituvia, en enempää enkä vähempää. Se on siinä, mutta siinä on kaikki.
Saanko surra? Mitä minä suren? Lapsi ei kasvanut sisälläni. Minä odotin. Seurasin sivusta. Rakensin mielessäni kuvitelman siitä miten leikkaan napanuoran, kylvetän, vaihdan vaipan. Tunsin jo kuinka työnsin vaunuja, pidin kiinni kädestä ensiaskeleet, opetin ajamaan ilman apupyöriä, nikkaroin puuveneen, sidoin luistimennarut ja päästiin ensi kertaa irti kädestä, kun omat taidot kantoivat. Olin ylpeä. Minä saatoin tämän pienen ihmistaimen elämäntaipaleelle. Annoin hänelle kaiken sen tiedon ja tuen minkä hän tarvitsee navigoidakseen myrskyjen lävitse. Kaiken tämän kuvittelin ja paljon muuta. Nyt ei ole kuin tyhjäksi tehdyt unelmat jäljellä ja edessä muuttunut ajanlasku.
Mitä merkitystä on sillä saako aamulla sänkyynsä uuden kirjan tai tohvelit? Tärkeintä, että sinne saa lapsensa. On monta isää, jotka eivät tänään saaneet. Sillä kyllä, isiä he ovat. Ovat jokaisella solullaan. Ehkä enemmän kuin ne, jotka edes tänään viettävät hetken lapsensa kanssa ajatukset kuitenkin jossain muualla.
Nämä unohdetut isät sytyttävät kynttilän poismenneelle lapselleen tänään ja kantavat heitä ikuisesti sydämessään - sillä he tietävät mitä aito isänrakkaus on ja miten ainutlaatuista on se, että sen voisi sydämestään lapselleen näyttää. Ei vain tänään, vaan joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti