Mitä sitten tapahtui?

Ihmisille on iskostunut käsitys suruvuodesta. Kun aika on vuoden verran menetyksen jälkeen kierähtänyt eteenpäin, on koettu yhden kerran rakkaan syntymäpäivä, joulu, äitien- ja isänpäivä sekä muut merkitykselliset päivämäärät. Sitten pitäisi helpottaa ja elämän jatkua eteenpäin aivan kuin ihmisen ajattelumaailma olisi automaattisesti lineaarinen, kuten kauniit matemaattiset suorat.

Tosiasiassa sen täysin värähtelemättömän viivan näkee surun kanssa vain silloin, kun rakkaasi on lakannut hengittämästä ja sairaalan monitori piirtää hetken yhtäjaksoista janaa, kunnes sairaanhoitaja ymmärtää painaa off-näppäintä. Valvontaa ei enää tarvita.

Oikeasti suru on kuin spiraali. Se kiertää ydintään koko ajan. Välillä se on siitä kauempana ja välillä todella lähellä. Se ei noudata da Vincin kultaisen leikkauksen kaltaista harmoniaa, vaan poukkoilee mielen määrin kaaosteorian tavoin ennalta-arvaamattomalla tavalla ytimensä ympärillä.

Hän, joka menetystä ei ole kokenut, ei voi tietää, että jokainen juhlapyhän lähestyminen on vaikeaa. Se, ettei voi viettää hetkiä yhdessä ja antaa lahjaa rakkaimalleen. Se, kun pöydästä puuttuu yksi. Se, kuinka lapset esiintyvät juhlissa, mutta yksi on aina poissa. Kuinka muut ikätoverit varttuvat ja mielessä on hän, jonka pitäisi seistä tuossa rinnalla.

Mihin perustuu se käsitys, että vuodessa kaiken tuon pitäisi olla poissa? Se, että tuossa ajassa pitäisi voida sanoa selviytyneensä surusta. Ei surusta selviydytä. Sen kanssa opitaan elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolleet elävät ja varttuvat siinä rinnalla. He eivät katoa. He eivät unohdu. Eikä heidän pitäisi niin tehdäkään.

Sillä minkälainen olisi todellisuus, jossa menehtyneet katoaisivat mielestämme tietyn ajan jälkeen? Miten silloin oppisimme näkemään oman ja muiden elämän arvokkuuden? Miksi kenenkään pitäisi unohtaa? Elämän värit, kun näyttäytyvät kirkkaampana kuoleman kohtaamisen jälkeen.

Miten sitten pitäisi suhtautua ihmisiin, jotka ihmettelevät, ettenkö vieläkään ole unohtanut? Jotka edelleen päästävät suustaan sammakoita, jotka voivat loukata ja kuvastavat ennen kaikkea tietämättömyyttä.

Juuri näin ajattelen. He eivät tiedä. Ajattelen, ettei heidän tarkoituksenaan ole loukata. He todennäköisesti suojelevat itseään totuudelta. Siltä väistämättömältä tosiasialta, että myös heidän ja heidän läheistensä elämä on rajallinen. Kun jonkun asian kieltää, sitä ei tarvitse tietoisesti kohdata. Ja kun kohtaamista ei tapahdu, voi jatkaa elämäänsä ajatellen lineaarisen suoran jatkuvan päättymättömänä. Ei liene minun tehtäväni rikkoa tätä pilvilinnaa.

Joskus kuitenkin toivoisin hieman enemmän kunnioitusta toisen elämän kokemuksille. Meillä kenelläkään kun ei liene hallussaan yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Sen joka muuta väittää, tulisi pystyä se todistamaan. Ja näin ei tässä elämässä ole. Sitä odotellessa kaikille kaunista joulunalusaikaa.