maanantai 19. marraskuuta 2012

Niin kauan kun on elämää...

Mikä on murheen ja surun objektiivinen mittari? Sitä mietin välillä, kun kuuntelen eri ihmisten tarinoita elämästään. Sellaista ei ole. Kukin kokee asian yksilöllisesti. Murhe on aina murhe sen kokevalle, vaikka ulkopuolisista toiselta tuntuisi. Insinööritiede ja -maailma jää tässä arvionnissa kakkoseksi. Mittatikkua kun ei ole olemassa.

Joskus mietin, että auttaako itse kokemani kokemukset paremmin ymmärtämään ihmisiä. Ehkä jotenkin asettumaan heidän asemaansa ja näkemään asiat heidän näkökulmastaan. Kyllä ja ei. Tuo edellinen kun ei kohdallani tarkoita sitä, että hyväksyn ehdoitta heidän käsittelytapansa ja reaktionsa asiaan.

Sitä kun välillä tekisi mieli sanoa, että muuta asioita valittamisen sijaan. Niin kauan kun on elämää, on toisin toimisen mahdollisuus. Ei tarvitse jäädä murheeseen makaamaan ja ihmetellä kun ihmiset kävelevät yli. Niin kauan kun on elämää, pystyy keskustelemaan asioista. Jos puhe ei auta ja toinen osapuoli ei suostu yhteisiin ratkaisuihin, on turha tuuleen huudella, vaan jatkaa eteenpäin. Kenekään elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi väliinpitämättömien ja ajattelemattomien ihmisten kanssa kahnaamiseen.

Niin kauan kuin on elämää, voi muuttaa omaa käyttäytymistään. Voi muuttaa omaa näkemystään, voi muuttaa omaa itseään. Niin kauan kun on elämää, voi löytää oman arvonsa. Nähdä oma ainutlaatuisuutensa ja se, ettei oman sisäisen valon löytyminen, ole muiden sanomisista ja arvosteluista kiinni.

Niin kauan kun on elämää, on mahdollista erottaa toisistaan asiat ja ihmiset. Nähdä, että ilkeän asian, pahan sanomisen tai lyttyyn lyömisen takana, on aina ihminen, jolla on itsellään vaikeuksia oman elämänsä kanssa. Joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Niin kauan kun on elämää, voi ja pitää ymmärtää, ettei vastuuta toisen aikuisen elämästä pidä ottaa. Jos toinen haluaa nähdä asioista vaan huonot puolet, katsoa vain varjoja, suostumatta näkemään aurinkoa, on se hänen valintansa. Niin kauan kun on elämää, kukin tekee omat valintansa ja välttäköön jokainen edellyttämästä, että muut valitsisivat samoin. Jokainen takoo rautansa haluamallaan tavalla.

Nämä mietteet tulee usein mieleeni miettiessäni kohdalleni osuvia lasten kohtaloita. Kuinka sydämestä toivonkin vanhempien näkevän omien ongelmiensa yli ja kääntävän katseensa lapsiinsa. Heillä kun vielä lapset ovat. Monella ei näin ole. Niin kauan kun on elämää, voidaan laivan kokka ohjata toisaalle.

Kun ei ole enää elämää, katoaa koko meri ja sen pienet purret. Pitäisi muistaa elää, niin kauan kun siihen mahdollisuus annetaan. Ja pitäisi muistaa, että niin kauan kun on elämää, on vastuu siitä elämästä, jonka on tähän maailmaan saattanut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti