"Minun suruni on sinua suruasi suurempi"

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin teini-ikäisen lapsen. Minulla on muistoja, jotka kasvattavat tuskaani. Kokemuksia, joiden pohjalta tiedän mitä lapsestani olisi tullut. Minä olen saanut koskea, minä olen saanut tuntea, minä olen ollut lähellä. Minä olen menettänyt jotain konkreettista.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin lapseni ennen kuin hän ehti elää tässä maailmassa päivääkään. Minä tunsin kuinka hän kasvoi sisälläni. Kuinka hän potki ja heitti kuperkeikkoja. Minä pidin kättäni vatsani päällä ja kuvittelin miltä hänen silkinpehmeä poskensa tuntuisi. Minä menetin kaiken, jokaisen unelman. En saanut hetkeäkään jaettavaksi tässä maailmassa. Sain ainostaan suuren tyhjyyden ja menetetyt unelmat.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin aikuisen lapseni. Minä näin miten hän kasvoi, miten hän voitti vaikeudet, miten hän löysi paikkansa elämässään ja miten hän kauniisti hän kohteli muita ihmisiä. Minä näin kuinka hyvä hän oli. Minä tiedän, että hänen elämänsä olisi ollut onnellinen. Nuori elämä päättyi aivan liian pian. Minä olin ylpeä hänen jokaisesta saavutuksesta, hänen elämäniloista. Minä odotin tulevaisuuteni jatkuvan hänessä.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska ainoastaan minä tiedän miltä tuska tuntuu. Ainoastaan minun kokemukseni oikeuttaa aitoon suruun. Ainoastaan minä olen menettänyt jotain arvokasta, muiden menetys on vähempiarvoisempi. He eivät ole eläneet läpi samaa murhetta kuin minä.

Minä olen normaali. Minä olen kaiken mittapuu. Se mitä minä olen kokenut on juuri se oikea suru. Se jota vasten kaikki muu mitataan ja mikään ei pääse sitä lähellekään. Minä voin sanoa, että muut tuntevat vähemmän, koska kukaan eikä mikään voi olla vastaavaa, kuin se tuska jonka koin kun lapseni silmät eivät enää koskaan avautuneet. Vain minä tiedän, ei kukaan muu.

Me kaikki hautasimme lapsen, jotkut jopa enemmän kuin yhden. Me hautasimme tulevaisuutemme, toiveemme, unelmamme. Me hautasimme palan itseämme. Tilalle saimme maailman joka ei koskaan ole sama. Me kaikki koimme jotain peruuttamattoman kamalaa, jotain joka saa meidät näyttäämään muun maailman edessä kummajaisilta. Me kaikki käsittelemme asiaa omista lähtökohdista, omista arvoista ja omista elämänkokemuksestamme. Me olemme samanlaisia ja samalla erilaisia.

Meillä kaikilla on suru. Se ei ole tieteellisesti mitattavissa. Se on jokaisen oma. Me kaikki olemme ihmisiä. Sen perusasioihin kuuluu ihmisarvon antaminen myös toiselle. Sillä tämä toinen on yhtä arvokas ihmisenä kuin minäkin. Enkä minä koskaan voi mennä sanomaan, että hänen kokemuksensa on vähempiarvoisempi kuin minun. Sillä mistä minä sen voin tietään. Olen vain ihminen. Mutta se on lopulta kaikki ja arvokkainta mitä minä ja muut kanssakulkijat koskaan tässä maanpäällisessä vaelluksessa ovat. Kunnioittakaamme toisiamme. Lapsemme ovat sen ansainneet.