Tiedättehän te koulu- ja esteratsastuksen eron? Ensimmäisessä istutaan tärkeän näköisenä kuin seipään nielleenä hevosen selässä ja koetetaan saada nelijalkainen reagoimaan epämääräisiin painoapuihin, jalkojen liikutteluun ja käsien nytkyttelyyn. Sanotte mitä sanotte, siitä, että kädet pitävät olla paikoillaan, niin eihän se todellisuudessa toteudu.
Seisoopas minkä tahansa kentän laidalla, niin näkee mitä ihmeellisimpiä käsiliikkeitä sivuttaisesta veivaamisesta epämääräiseen ylös-alas nykimiseen, joka usein johtaa myös siihen, että ratsastajan leuka kääntyy alaspäin ja katse johonkin hevosen etukavioiden kohdalle. Jos hevonen ei olisi fiksu, saisi aidan korjaajat olla jatkuvassa varotilassa päin ratsastuksista johtuen. Hyvä olisi tilanteiden varalle myös pehmustaa maneesin seinät.
Pehmuistelle olisi myös varmasti käyttöä ratsastajan osalta epäonnistuneen tunnin jälkeen. Ratsastus on nimittäin laji, jossa yhden tunnin aikana voi nollautua taitotasoltaan niin täysin, että kaikki kymmenien vuosien opit valuvat viemäristä alas ja tunnet itsesti täydelliseksi epäonnistujaksi. Pari pehmustettua seinää ei siinä vaiheessa, olisi huono ratkaisu.
Niin ja se esteratsastus. Siinä painetaan kaasua niin paljon kuin sielu sietää, istutaan epämääräisessä "kevyessä" istunnassa, joka on kaikkea muuta kuin kevyt. Lähinnä kyse on siitä, että istuisit tarpeillasi nokkospusikossa - paino jaloilla mutta takamus mahdollismman korkealla ja varo ettet pasko kintuillesi. Koeta nyt siinä sitten ohjailla ja myödätä ohjista sekä tähdätä suoraan kohti seuraavaa estettä.
Kouluratsastajat, nuo jalon taidon taitajat, eivät paljon esteistä välitä. Se on vulgaaria hommaa. Vähän niinkuin hiphop-bileet valssikurssilla. Esteratsastajat taas myöntävät, että pakko kai se on muutama kerta volttejakin hioa, jotta tietää miten kääntyä tehokkaasti ja voittaa radalla se muutaman sadasosasekunti, joka palkinotpallille tarvitaan.
Toki näkökulma on myös se, että sileällä työskentely on turvallisempaa kuin aitojen yli liitely. On epätodennäköisempää, että se vaarallinen puskapupu saa ratsussasi aikaan tornadoefektin, kun väännät avotaivutusta turpa lavassa, kun jos juuri silloin rytmität laukkaa yksikuudestoista tahtiin ilman puolipidätteitä. Eli suomeksi pitää olla hiukan viehtymystä vaaraan ja vauhdikkaisiin tilanteisiin, jos meinaa esteitä pomppia.
Siltä se ainakin tätiratsastajasta tuntuu. Ja tästä huolimatta uskaltauduin aivan oikealle esteradalle eilen. Tosin minut ehkä lievästi sanoen pakotettiin. Eikä rakkaan siskoni lapsenomainen innostus asiaan tehnyt sitä yhtään helpommaksi.
Esteet olivat valtavia - ainakin 40 senttiä irti maasta. Niitä oli monta peräkkäin - ainakin kahdenkymmen metrin välein. Olin jännityksestä kalpea. Kysyin, että eikö riitä, että olen radan kiertänyt hevosen selässä ja todennut, että loistavalta näyttää. Ei kuulemma riittänyt.
Ei muutakuin hommiin. Ensimmäiset hypyt olivat, no sanotaanko, että hyppyjä ne ainakin olivat. En tosin uskaltanut tehdä muuta kuin pitää harjasta kiinni. Vähitellen sain kädet irrotettua liinajouhista ja sain ahaa-elämyksen. Ratsasta vaan niin kuin aina, hevonen hoitaa hyppäämisen. Ja avot! Hommahan sujui.
Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi radalla kiitäjäksi - kiitos loistavan hevosen. Riemua lisäsi hieman myös se, että rakkaalla siskollani, oli enemmän ongelmia. Myönnettäköön se johtui hevosvalinnasta. Hänen ponillaan, en olisi päässyt edes ensimmäisen puomin yli. Siskoni kyllä selvitti koko radan vinkurillaan.
Saatan tehdä saman uudestaan. Ehkä jopa 50 sentin esteillä. Tosin sitä ennen käyn ostamassa turvaliivin. Ei nyt kuitenkaan liioitella tämän vauhdin hurman kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti