Se on kuin kaunis helminauha, sukupolvien välinen ketju. Jotenkin sitä ajattelee olevansa aina siinä keskivaiheella, on nuorempia ja on vanhempia. Sitä ei ole ensimmäinen eikä myöskään viimeinen.
Suvun lasten syntymäpäivillä ihmetellään ajan kulumista. Vasta hetki sittenhän hän oli pieni vauva, nyt jo ottanut ensi askeleet, tapailee sanoja ja leikkii muiden mukana.Aina ihmetellään mihin aika katosi. Leikillään lausutaan kuinka vanheneminen vain koskee lapsia, ei meitä muita.
Me katsomme helposti lapsiin päin. Näemme heidän kasvun ja kehityksen, iloitsemme heidän mukanaan ja toivomme heidän välttävän elämän suurimmat karikot. Koetamme tukea heitä ja opastaa tietäen, että jokaisen on löydettävä oma polkunsa, tehtävä omat virheensä. Emme voi kuin toivoa, että he kuuntelisivat edellisten sukupolvien kokemuksia. Heissä on toivo, heille kaikki on vielä mahdollista. Siksi heitä on niin helppo katsoa.
Sitten yhtäkkiä kohotamme katseemme toiseen suuntaan ja näemme vanhempamme. Ne ihmiset, joiden olemme olettaneet pysyvän samoina kuin nuoruudessamme. Missä välissä heidän kasvoihinsa on tullut nuo uurteet? Koska heidän askeleensa on tuolla tavoin madaltunut? Milloin heidän ajatuksensa lento on hidastunut? Miksi meitä ei varoitettu?
Aika kulkee. Kaikki virtaa. Sitä vain useimmiten katsoo perässään tulevia. Niitä joiden ensiaskelia pitää tukea. Ja unohtaa edellä kävijät. Ne, jotka ovat raivanneet tien ja tehneet kaiken mahdolliseksi. Jotenkin sitä tuntee itsensä petetyksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei ainakaan juuri nyt. Minulla oli elämälle muita suunnitelmia.
Ei vanhempien pidä vanheta. Ei heistä pidä tulla autettavia. Enhän minä ole saanut omia lapsianikaan vielä seisomaan jaloillaan ja nyt minun pitäisi kääntyä myös toiseen suuntaan. Missä vaiheessa voin katsoa omaan itseeni? Mutta toisaalta onko minun elämäni muiden elämästä irrallinen? Eikö ihmisyys kuitenkin muodostu juuri suhteista toisiin ihmisiin?
Mikä on velvollisuuteni vanhempiani kohtaan? Jos se pitää sisällään käsitteen pakko, tulee siitä taakka, joka kääntyy katkeruudeksi. Tämä siemen on kylvetty jo omassa lapsuudessa. Täyteen mittaansa se kasvaa viimeistään vanhuuden viedessä voiton aikuisuuden itsenäisyydeltä. Silloin ihminen ei koskaan tunne elävänsä omaa elämäänsä.
Jos taas sisältönä on kiitollisuus ja mahdollisuus antaa jotain takaisin, ei kyseessä ole oman elämän uhraaminen, vaan päinvastoin sen eläminen viimeiseen pisaraan. Oman elämän näkeminen katkeamattomana ketjuna, jonka viimeiset helmet ovat hioutuneet timanteiksi, joilla on jotain annettavaa ulkoisesta hauraudesta huolimatta, on vahvuus, joka kannattelee vaikeina hetkinä.
Mutta vaikka velvollisuuden siemen on kylvetty jo lapsuudessa, riippuu sen kasvusuunta ja käsitteen saama sisältö siitä, miten sitä sen elinikänä hoidetaan - asetetaanko se varjoon vain annetaanko sen suunnata itsensä valoa kohti. Ja kun olemme kasvaneet lapsuudestamme ulos nuoruuteen ja kohti aikuisuutta, voimme itse asettaa taimemme minne haluamme ja hoitaa sitä niinkuin parhaaksi näemme. Oman elämän onnen avaimet on jokaisella itsellään kädessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti