Se on tietynlainen pysähtyneisyys. Ilma aivan kuin seisoo. Kukaan ei hengitä. Kaikki vain odottavat. Sen tuntee, aistii joka soluillaan. Se tunkeutuu sieluusi ja et voi kun pidättää hengitystä ja toivoa, että valonsäde vähitellen täyttää tämänkin ympärille muodostuneen tyhjyyden. Kun sen on kerran kokenut, ei sitä koskaan unohda. Jäljet ovat ikuiset ennen viimeistä kohtaamista.
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se voi olla minun lapseni. Minä jätin hänet vain hetkeksi sairaalan sänkyyn käydäkseni aamupalalla toisessa kerroksessa. Kaikesta kokemastani huolimatta, uskoin elämään tämän lapsen kohdalla.
Hän oli pieni, niin pieni, että joutui syntymänsä jälkeen lastenosastolle sokeritippaan. Ei mitään vaarallista minulle sanottiin. Tosin minua oli mahdoton tästä vakuuttaa. Uskoni ihmisen ylivertaisuuteen lääketieteessä kun oli kahden lapsen menettämisen jälkeen kadonnut - mikä tahansa toimenpide oli riski, aito sellainen.
Tulin takaisin viidennestä kerroksesta kahdeksanteen ja aistin sen jo ennen osaston ovea. Hän oli täällä. Läsnä ja lähellä. Hän oli vienyt jonkun. Joku vastasyntynyt oli vain käynyt aistimassa lyhyen hetken tätä maailmaa palatakseen toiseen todellisuuteen. Olin siitä aivan varma. Tunne lävisti jokaisen elävän soluni. Kuolema kietoutui niiden ympärille aivan kuin tervehtiäkseen vanhaan tuttavaa.
Osaston lasiovien takana näin papin. Hän odotti. Kohdisti katseensa minuun. Näin lattialla elvytystarvikkeet. Hoitajien liikkeistä tiesin, että tilanne oli ohi. Hän oli jo ottanut omansa. Jättänyt jälkeensä tyhjyyden. Kiire oli väistynyt, oli vain pysähtynyt aika.
Kohtasin papin katseen, tuijotin suoraan hänen lohduttomiin silmiin ja toistin mielessäni, ei se voi olla minun lapseni. Tarkkailin hoitajia, eivät he etsineet minua. He odottivat jotakuta muuta, jolle kertoa kuinka lääketiede ei voinut tapahtuneelle mitään.
Kävelin kaikkien ohitse ja väistelin käytävällä olevia elvytystarvikkeita. Näin vasemalla puolella tehohoitohuoneen. Sen kaikki laitteet oli pysäytetty - mikään mittari ei piirtänyt käyrää eikä valvonut sykettä. Tekniikka oli turhaa. Se oli kohdannu voittajansa.
Tunsin tutun tuoksun, aistin hänen läsnäolonsa. Siellä hän oli valkoisen verhon takana - kuolema. Ei epäilystäkään. Kaksi kertaa ollaan kätelty. Tunsin hänen läheisyyden, joka solullani.
Käännyin oikealle pieneen huoneeseen ja siellä hän tuhisi neiti kaksivuotias vajaan vuorokauden ikäisenä. Tönäisin häntä varovasti. Varmistaakseni, että hän hengitti. Puristin hänen pientä kättään ja lausuin äänettömän toiveen - älä vie minulta tätä lasta.
Kuulin kuinka osaston ovi kävi. Suljin silmäni. Tiesin minkä tuskan edessä vanhemmat olivat. Anna hoitajille oikeat sanat, lohduttava kosketus ja kiireetön mieli. Anna heidän kohdata nämä vanhemmat oikein.
Vain hetki edellisestä ja mieheni tuli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset - kalmankalpeat. Kädessään hänellä oli puutarhastamme poimittu kukka. Verso, jossa oli kuusi nuppua kuvaamaan kaikkia lapsiamme. Niin iloinen hän oli ollut, sen löydettyään.
Tapahtui käsittämätön virhe. Mieheni ohjattiin kuolleen lapsen luokse tehohoitohuoneeseen. Hoitaja oli luullut häntä menehtyneen pienokaisen isäksi. Varovasti hänet oli saateltu valkoisen sermin taakse pienen sängyn eteen, jossa vastasyntynyt makasi kapaloituna valkoiseen liinaan punainen kukka rintansa päällä.
Hitaasti kuva oli kirkastunut hänen mielessänsä. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Miten minä taas olen tässä tilanteessa? Illalla kotiin lähtiessä kaikki oli vielä hyvin, missä vaiheessa tämä on tapahunu? Miksei kolmannen kuolemasta ilmoitettu mitään? Missä minun vaimoni on? Ei, ei tämä ei voi olla totta.
Hän kääntyi katsomaan hoitajaa. He huomasivat erehdyksensä. Väärä isä väärän lapsen luona. Hänen lapsensa oli hengissä. Neiti oli toisessa huonessa. Anteeksi vaan virheemme. Ohjaamme teidät oikeaan huoneeseen. Sanat katosivat tässä vaiheessa.
Mitä tämä kaikki oikein on? Julmaa pilaa, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa tasapainoilua syntymän, elämän ja kuoleman välillä. Aikaansa ei kukaan tiedä. Elä nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti