Kesä 2010 oli kuuma ja hiostava. Niin minulle on kerrottu. Itse en muista kuin lääkärikäyntien rytmittämät viikot ja kohdussa tuntuvien liikkeiden tunnustelut. Mitään lomamatkoja ei tehty. Kotia kauemmas ei lähdetty. Elettin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Mitä jos tässäkin käy huonosti?
Viikon vanhana pääsimme sairaalasta kotiin. Voiko nyt vihdoin huokaista? Mieheni lähti kolmen muun lapsen kanssa käymään kotiseudullaan. Juuri ehtii ennen koulun alkamista. Yksi lomamatka tällekin kesälle. Kotona vain minä ja sinä - pieni leijonanpentu.
Aurinko lämmitti. Kesä oli parhaimmillaan. Et suostunut nukkumaan omassa sängyssä. Halusit olla aivan vieressä. Annoin sinun olla. Ihmettelin pientä elämänihmettä raidoitettuine hiuksineen. Ei ollut kuin tämä hetki.
Sunnuntaiaamuna kahdentenatoista elinpäivänäsi et jaksanut oikein syödä, Et edes pullosta, johon sinut oli sairaalassa opetettu. Katsoit vain minua sinisillä silmilläsi. Kätesi putosi rinnoiltasi ja hengityksesi muuttui raskaammaksi. Kuullostit pieneltä inisevältä koiranpennulta. Päivä oli elokuun 15.
Nyt ei kaikki ole hyvin. Tunsin kuoleman läheisyyden - taas. Hän on jossain kulman takana. Hiljainen lopullisuus hengitti niskaan pehmeän painokkaati.
Soitin sairalaan. Tuttu hoitaja vastasi. Tule välittömästi. Ilmoitamme päivystykseen, että he osaavat odottaa teitä.
Koko kaupungin kaikki liikennevalot olivat punaisia. Kuuntelin hengitystäsi takapenkin turvaistuimessa. Inisit edelleen. Ajoin punaisia päin. Sunnuntaiaamupäivä, ehkä ei ole niin paljon liikennettä.
Päivystyksessä oli vastassa kesäapulainen. Miten inhoankaan kuoleman uhkaa kesäisin. Sitä kuinka hengenhädässä viritellään keskustelua siitä kuinka hoitajan äitikin synnytti iltatähden ja kuinka hän on tätä pikkusiskoaan paljon hoitanut. Anteeksi vain, ei kiinnosta. Minun lapseni huulet muuttuvat siniseksi. Etkö sinä näe! Minä en halua kuulla sinun tarinaasi.
Vauvalla on kylmä. Eikö teillä ole peittoja pienen kehon suojaksi. Se kun piti riisua perustoimenpiteitä varten. Missä meidät tunteva hoitaja ja tuttu lääkäri lastenosastolta viipyvät? Ettekö te ymmärrä? Kai te näette, että vauvan tila heikkenee silmissä. Tehkää jotain!
Vihdoin he tulevat. Lääkäri näkee tilanteen vakavuuden heti. Lämpöhuovat noudetaan sekunnissa. Hengitysteihin asetetaan putki. Katson vieressä. En voi tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Tämä ei enää ole minun käsissäni.
Vauva siirrettään traumahuoneen kautta teho-osastolle. Minut ohjataan käytävälle odottamaan. Soitan miehelleni. Hän on autossa matkalla kotiin. Matkaa on vielä lähes kolmesataa kilometriä. En muista mitä sanoin, mutta hänen loppuajomatkansa auringonsäteet muuttuivat mustareunaisiksi.
Istun käytävällä ja odotan. Hyvä ystäväni tulee paikalle. Mieheni on soittanut hänelle. Kukaan ei tiedä mitään. Aika kuluu. Valkotakkeja juoksee edestakaisin. Sanoja ei ole. On vain hiljaisuus ja hitaasti laahustavat sekunnit. Pääni on tyhjä.
Nesteenpuute, sepsis, maksan tai munuaisten vajaatoiminta, erilaisia vaihtoehtoja putoilee huoneesta ulostulevien suusta. Onneksi ei hapenpuutetta. Tulimme ajoissa. Kyse oli minuuteista. Vauvan tilanne on vakava, mutta juuri nyt vakaa. Muuta ei tiedetä. Tutkitaan edelleen.
Mieheni tulee. On ajanut elämänsä mustimmat kilometrin kolmen vanhimmaisen kanssa. Pidä pää kylmänä ja keskity liikenteeseen. Et voi muuta.
Kuuden tunnin jälkeen paikalle tulee toinen lastenlääkäri. Hän osaa tehdä sydämen ultria. Ehkä vika on siellä. Toimenpiteen tulisi kestää reilu neljäkymmentä minuuttia. Teille kyllä kerrotaan tulokset heti.
Kestää useita tunteja. Välillä lääkäri istuu vakavan näköisenä puhelimessa ja jatkaa ultraamista. Kukaan ei sano meille mitään. Katsovat vaan ohimennen. Vihdoin joku kysyy haluatteko kahvia, mehua, teetä? Jotain joka tuntuisi normaalilta. Minä en halua mitään, kehoni on täysin turta. Kaikki aistit keskittyvät vauvaan. Syöminen ja juominen ovat toissijaisia.
Neiti makaa pienellä ensiapupöydällä kiinni useassa laitteessa. Onkohan hänellä nälkä? Onko kukaan antanut maitoa, ajattelen. Mieheni voi huonosti. Ei kestä sairaalaympäristöä. Minä en ajattele muuta kuin vauvaa. Omat tunteeni ovat täysin deletoitu. Niille ei ole nyt sijaa.
Vihdoin lääkäri tulee luoksemme. Kyse on samasta lääkäristä, joka Akselin kuoleman kohdalle, ei saanut kerrotuksi meille tilanteen vakavuutta, vaan pakeni paikalta. Nyt näen hänen silmistään ja tunnistan katseesta, ei hyviä uutisia. Nyt on tosi kyseessä. Tällä kertaa hän saa kerrottua asian. Ehkä vuodet ovat häntäkin koulineet.
"Vauvallanne on vakava sydänvika."
Sikiöaikana verta sydämessä kuljettanut ductus on umpeutunt, niin kuin se pitääkin, mutta normaali verenkierto ei ole alkanut toimimaan. Aorta on ahdas, kaventunut ja kammioissa reikiä. Kirjainyhdistelmä HAA, COA ja VSD, tulisivat tahdittamaan tätä elämää.
Tilanne on nyt hoidettu lääkkeillä, mutta tarvitaan leikkaus. Iso sellainen. Vauva lennätetään Lastenklinikalle Helsinkiin. Ainoa varma asia. Muusta ei ole takeita.
Miten tämä on mahdollista? Raskausaikana lapsi ultrattiin kuuden synnytyslääkärin toimesta eikä kukaan huomannut mitään. Nyt olemme matkalla ambulanssilentokoneella kohti pääkaupunkia viisitoista tuntia siitä kun kätesi putosi rinnoiltasi ja lopetit syömisen. Kaikki muuttui taas pienessä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti