Epäoikeudenmukaista elämää?

Seitsemän vuotta sitten tuttavani sanoi minulle, juoksevansa maratonin kahden vuoden kuluttua ja että heidän esikoisensa saisi kultaisen noutajan täyttäessään kymmenen. Lisäksi hän ilmoitti, että heidän lapsilukunsa oli täynnä, kun olivat saaneet sekä tytön että pojan. Tämän jälkeen hän katsoi minua ja kysyi minkälainen oli minun viiden vuoden suunnitelmani?

Hämäännyin täysin. Ei minulla ollut mitään viiden vuoden aikajaksoajatelmaa. Muistin kyllä lukeneeni niistä joskus historian tunnilla. Silloin ne mielestäni yhdistettiin silloiseen Neuvostoliittoon. Ei minulla ollut edes vuoden eteenpäin suunnitelmaa.

Tunsin itseni hieman epäonnistuneeksi yksilöksi, kun mieleeni ei ollut tullut laatia tavoitteelista suunnitelmaa elämälleni. Mietin olinko ajalehtinut paikasta toiseen vailla päämäärää antaen tapahtumien viedä.

Keskustelu tuli mieleeni, kun minulle sanottiin, että elämä on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja minulle on annettu liikaa murhetta kannettavaksi.

En osaa tuohon vastata - mikä on epäoikeudenmukaista ja mikä on liikaa. On eri asia katsoa tapahtumia ulkopuolelta kuin elää ne itse läpi.

Olen tavannut tavattoman vahvoja ihmisiä. Tavallisia äitejä ja isejä, jotka ovat venyneet aivan uskomattomiin suorituksiin hädän hetkellä. He eivät ole akuutissa hetkessä valittaneet omaa taakkaansa, eivät ole murhehtineet omalle kohdalle osuuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. He ovat pitäneet kuolemansairaita lapsiaan kädestä, katsoneet kuinka he taistelevat, kuinka he uskovat, kuinka heidän silmistään näkee elämän suurimman viisauden, kuinka osa heistä ylittää rajan.

Miten siinä hetkessä voi ajatella itseään ja omia tunteitaan? Miten voi ajatella kokevansa itse jotain epäoikeudenmukaista? Sitä kun on niin paljon vähemmän kuin oma lapsensa.

Tapahtumat eivät tule kaikki kerralla. Ne tulevat asteittaan. Ymmärtäminen ei tule rysäyksessä. Tajunta suojaa ja antaa vain sen minkä sillä kerralla kestää. Tai sitten ei.

Sanonta "Mikä ei tapa, se vahvistaa", on kuin pyhäinhäväistys lausuttuna ihmiselle, joka kamppaillee murheidensa kanssa. Kokemukseni perusteella asia lienee niin, että se mikä ei tapa, se muuttaa elämää. Mihin suuntaan, sitä ei kukaan etukäteen voi tietää.

Elämäni on ollut se mikä se on. Olen joutunut ja saanut kokea paljon. En koe itseäni paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi kuin kukaan muu. Epäoikeudenmukaisuudesta en tiedä. Minulla ei ole viisautta arvioida sitä.

Olen onnellinen, useimmiten. Olen löytänyt rauhan, useimmiten. Olen oppinut elämään elämäni tapahtumien kanssa, useimmiten. En tee viisivuotissuunnitelmia, en koskaan. Elän tämän hetken ja toivon, että kalenteriini merkityt tapahtumat toteutuvat kuten sydämessäni haluan. Tiedän, että kaikki voi muuttua minusta riippumatta suuntaan, jonka hyvyydestä tai pahuudesta, ei siinä hetkessä voi lausua vielä mitään. Tietämisen lisäksi koetan ymmärtää. Nähdäkseni nämä ovat kaksi eri asiaa.

Tuttavani ei muuten juossut maratonia, polvi ei kestänyt. Tytär ei saanut koiraansa, allergia iski. Lapsiluku, se on edelleen kaksi. Elämä yllättää - halusi tai ei.