Kymmen vuotta

Heräsin aamulla aikaisin. Kaksi minuuttia ennen kuin oli kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kun Akseli kuoli. Aurigon säteet valaisivat huoneen ja lämmittivät aamuilma kesäiseksi.

Kymmenen vuotta ja hetki on kuin eilinen. Muistan kuinka silloin auringonsäteet tunkeutuivat väkisin säleverhojen välistä sairaalan teho-osaston hiljaisuuteen. Muistan kuinka pidin kädestäsi kiinni viimeiseen asti. Muistan painosi tunteen käsivarsillani. Muistan kuinka valkoinen peittosi oli. Muistan hitaasti sille pudonneet kyyneeleet, jotka kirkaiden helmien tavoin taittoivat auringon valoa sairaalan laittialle. Muistan pysähtyneen tunnelman. Unenomaiset kasvot. Kiireen poistumisen. Lasikuvun muodostumisen ympärilleni. Muistan kaiken aivan kuin eilisen ja silti siitä on kymmenen vuotta.

En ole tullut viisaammaksi. En paremmaksi ihmiseksi. En ole löytänyt vastauksia. En ole ratkaisut mitään suurta salaisuutta.

Tunnen itseni ehkä paremmin. Osaan ehkä kohdata ihmisiä paremmin. Olen ehkä hieman rauhallisempi ja hieman kokeneempi. Osaan ehkä nähdä elämän rajallisuuden hieman selkeämmin. Johtuuko se kokemuksistani vai iän karttumisesta, sitä en tiedä.

Olenko muuttunut tai en, sillä ei lopulta ole merkitystä, koska vaihtoehtoista tapahtumainketjua ei ole ollut tarjolla. Mutta yksi asia on varma. Olen edelleen äiti. Äiti sille lapselle, joka vietti tässä maailmassa reilu 46 tuntia. En ole unohtanut. En koskaan unohda. En vaikka jo uskonkin, että sinulla on hyvä olla. En vaikka nähdessäni sinun ikäisiä lapsia, mietinkin mitä sinä tänä kesäni tekisit. Pelaisitko jalkapalloa kuten sisaruksesi? Pyöräilisitkö uimaan kuten isosiskosi? Hyppäisitkö mökin hyppylaudalta voltteja niinkuin serkkusi? Vai tekisitkö jotain ihan muuta? Millainen sinä olisit?

Elämä virtaa. Aika kulkee. Mutta kaikki lapseni ovat sydämessäni. Nyt ja aina. Hyvää syntämäpäivää Akseli.

Puuenkeli

Satoi lunta. Hiljalleen. Aivan kuin filmeissä, joissa perhe odottaa ihanaista joulua. Kävelin pimeässä kaupungin katuja. Katsoin jouluvaloja. Tarkastelin aikuisia, jotka kiireissään pyyhälsivät ohitseni. Tavoitin muutaman lapsen katseen, sen odotuksen ja jännityksen, joka joulun odotukseen kuului.

Pyyhin kyyneleen kasvoiltani. Onneksi kukaan ei näe sitä tässä joulun alusajan kiireessä. Ei kukaan pysähdy katsomaan. Ei niinkään, että kyyneleitäni häpeäisin. Ei niin, että pyrkisin ne peittelemään, kenties kätkemään tunteeni. Ei kyse ei ole siitä.

Olen vain kyllästynyt selittämään. En jaksa kertoa, että juhlapyhät koskettavat minua sielun pohjasta asti. Muistan aina sen, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

Sinä vuonna mietin, miksi en saa viettää joulua lapseni kanssa. Miksi en saa katsoa jouluiloa hänen silmistään? Miksi en saa muistaa häntä joululahjalla? Miksi kaikki tämä on viety minulta pois?

Silloin tarpoessani pakkasessa kävelin pienen lahjaliikkeen ohi. Sen ikkunassa oli kauniita puuenkeleitä. Pysähdyin niitä katsomaan. Aivan kuin ne olisivat tehty juuri minulle ja lapselleni. Seisoin ja tuijotin. Lämpimät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuka minua oikeasti estää? Kuka sanoo, etten saa lastani lahjalla jouluna muistaa? Kuka nämä säännöt on tehnyt? En minä ainakaan.

Kävelin kauppaan sisään. Kokosin itseni. Poimin kauneimman enkelin hyllystä ja pyysin myyjä paketoimaan sen mahdollimman kauniisti.

Siitä tuli lahja, joka helpotti oloani hieman. Edelleen asetan tuon enkelin joulupöydälleni kunniapaikalle. Viereen laitan isosiskojen itse tekemät kynttilät. Ne, jotka on tehty pikkuveljelle ja -siskolle. Heille, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Ne kynttilät, joita en voi polttaa, koska pelkään muistojen katoavan. Tiedän, ettei näin tulisi käymään, mutta jostain vähästä konkretiasta haluan silti pitää kiinni. Minun perinteeni ovat omani. Ne auttavat eteenpäin edes hetken joulun hiljaisuudessa. Levollista joulunaikaa kaikille.

Joulun lähestyminen ja Se tunne

Se tunne, kun kauppoihin ilmestyvät joulutavarat ja tiedät, että on olemassa yksi, jolle lahjaa ei voi antaa. Se tunne, kun lehtiin ilmestyy kuvat onnellisista perhejouluista ja tiedät, että yksi on aina poissa. Se tunne, kun lapset kirjoittavat joulupukille ja tiedät, että yksi kirje on aina poissa.

Se tunne, kun kuulet kuinka ihmiset valittavat joulukiireestä, ja tiedät, että hetkessä koko aika voi kadota. Se tunne, kun vanhemmat rientävät lasten joulujuhlasta toiseen, ja tiedät, että koskaan et hänen juhliinsa pääse. Se tunne, kun katsot samanikäisten lasten esitystä, ja kyynel vierähtää poskellesi, koska kukaan muu ei muista, että yksi on joukosta poissa.

Se tunne, kun vanhemmat miettivät ostaako lapselleen uusimman puhelimen tai taulutietokoneen, ja tiedät, että sinulle riittäisi, kun saisit pitää häntä kädestä. Se tunne, kun ihmiset valittavat joulun pakollisuuksista, ja tiedät, että olisit enemmän kuin tyytyväinen yhteiseen hetkeen ilman muiden sanelemia ulkoisia vaatimuksia.

Se tunne, kun ihmiset juoksevat paikasta toiseen, ja tiedät, että hitaasti astelemalla pääset lähemmäksi kuin yhdenkään juoksuaskeleen kautta. Se tunne, kun ihmiset kiroavat lumisadetta, ja tiedät, että katsomalla lumihiutaleiden leijailua olet lähempänä elämän kauneutta, kuin yhdessäkään ihmisen luomassa valomeressä. Se tunne, kun kaikkialla soi joulumusiikki ja tiedät, että kaikki vastaukset ovat hiljaisuudessa.

Se tunne, kun kaikki kertovat miten teet täydellisen joulun, ja tiedät, että kaikki mitä tarvitse on tässä läsnä, jos vain ihmiset sen osasivat katsoa. Se tunne, kun kaiken muovikrääsän keskellä, sytytät kynttilän ja asetat puuenkelin sen viereen, ja tiedät, elämä on tässä ja nyt, ei muiden luomassa kiiltokuvatulevaisuudessa.

Se tunne, että antaisit mitä vaan, jos vielä edes kerran saisit hänet syliisi. Se tunne on jotain, mitä ihminen ei koskaan kunnolla voi sanoittaa. Ja Se tunne on läsnä tässäkin joulun odotuksessa - nyt ja aina.

Tummeneville illoille

Vihdoinkin syksy. Illat ovat tummia ja luonto rauhoittuu. Lunta sataa hiljalleen ja ihmiset kääriytyvät kaulahuiviensa suojaan. Miten helpottavaa. Ei tarvitse iloita lämmöstä, kohdata valoa ja maksimoida ulkonaolo aikaa. Ei tarvitse jaksaa hymyillä vastaantulijoille, ei osallistua sosiaalisiin tapahtumiin eikä varastoida jokaista auringonsädettä iholleen.

Saa vain olla. Kääntyä sisäänpäin. Kohdata pimeys, joka vetää vertoja oman surun syvyydelle. Saa kulkea ulkona kenenkään häiritsemättä. Ei tarvitse kohdata ketään. Ei teeskennellä mitään. Voi jopa itkeä syksyn synkkyydessä eikä vastaantulija huomaa mitään.

Akseli kuoli kesällä. Heinäkuussa, luonnon ollessa elävimmillään. Kesän vihreys vaihtui surun värittämäksi pimeydeksi. Silloin toivoin vesisadetta, myrskytuulta, mitä tahansa luonnonvoimaa, joka vastaisi mielialaani. Kuinka lohdullista tuolloin olikaan syksyn pimenevät illat. Se kuinka sai kadota aivan luvalla pimeyden turvalliseen syleilyyn. Käpertyä omaan itseensä ja kuunnella suurta hiljaisuutta. Kohdata jotain, jonka olemassaolon tunteminen, vaatii suurta levollisuutta ympärilleen.

Yhä edelleen yhdeksän vuoden jälkeen syksy tuo lohdun. Vaikka nautinkin jo kesistä, on syksyllä helpompi hengittää. Kynttilänvalossa on pieni toivo, joka on kuitenkin niin suuri, että se tarvittaessa valaisee koko tilan. Ei tarvita mitään kovin suurta voidakseen iloita jostain aivan pienestä. Silloin kuin siihen on tarpeeksi voimia. Ei hetkeäkään aikaisemmin.

Elina kuoli helmikuussa. Talven pimeydessä. Kuljin pitkin merenjäätä ja ihmettelin tähtitaivaan suuruutta ja äärettömyyttä. Sain kulkea pimeydessä lumen narskuessa kenkien alla. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut. Halusin ja sain olla yksin. Minä vastaan maailmankaikkeus. Kaikessa hiljaisuudessa.

Silloin kevään vähitellen mukanaan tuoma valo, toi lohdutuksen, päinvastoin kuin isoveljen tapauksessa. Puhkeavat koivun lehdet ja lumen alta väkisin läpitulevat leskenlehdet osoittivat elämän voiman. Sen, että jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo, halusin tai en. Sen, että jotta tähdet voisivat loistaa, tarvitaan pimeyttä.

Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta, mutta niiden merkitys on kuoleman kokemisen jälkeen muuttunut. Syksy - se on suosikkini. Sytytän jälleen kerran kynttilän lapsilleni, sekä eläville että kuolleille. Sen liekki valaisee parhaiten pimeydessä, lumihiutaleiden hiljailleen maalatessa mustan maanpinnan valkeaksi.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota?

"Olet sanonut jossain haastattelussa, ettet pelkää mitään. Onko näin?". Kysymyksen esitti haastattelija ruotsalaisen mediayhtiö perijättäreltä. Myöntävän vastauksen olisi helposti kuvitellut johtuvan rouvan käytettävissä olevasta varallisuudesta. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse välittää muista. Mutta ei kai rahakaan pelkoja poista ja sitä kautta elämään sisältöä luo.

Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?

Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.

Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.

Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.

Ihmisen tukemisesta

"Sieltä ei nousta, sieltä nostetaan.", toteaa haastateltava Hesarin jutussa. Jäin miettimään tuota vertaistukitoiminnan kautta sen enempää ottamatta kantaa kyseisen nuoren miehen elämänvalintoihin.

Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.

Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.

Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.

Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?

Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.

Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.

Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.

Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.

Ihmisarvo ja kansanryhmä

Kaiken lainsäädännön ja politiikan lähtökohta tulisi olla ihmisarvo. Sen sivuuttaminen tai kieltäminen on diktatuurin erityispiirre.

Tämä tuli mieleeni kuin seuraan viime päivien poliittista keskustelua. Selvennykseksi heti, en ole lukenut kohuttua KNL:n tavoiteohjelmaa. Siitä johtuen ja koulutukseni tuomana erityispiirteenä, täytyy sanoa, että en voi sitä myökään suoraan kommentoida. Toisen käden ja tässä tapauksessa median totuuden pitäminen oikeana, ei ole periaatteideni mukaista. Mutta muutama periaatteelinen ajatus näistä kirjoituksista, kuitenkin tulee mieleeni. Kaikki tämä suodattuu myös sen kautta, että toimin Suomen Punaisen Ristin humanitaarisen oikeuden kouluttajana ja saan näitä asioita usein pohtia kurssilaisten kanssa.

Olen jo aikaisemmin miettinyt poliittisia puheita kuunnellesani ja kirjoituksia lukiessani, että missä menee demokratian raja. Onko sitä edes olemassa? Ihmisillä tuntuu myös usein unohtuvan, että päättäjiksi ja sitä kautta lainsäätäjiksi valikoituvat ne, joita me sinne äänestämme. Demokratian perusajatus kai lienee, että kansanvallan kautta demokraattisesti valitut ihmiset edustavat enemmistöä koko kansasta.

Hypoteettisena ajatuskulkuna, jos demokrattisesti valikoituun enemmistöön valitaan ihmisiä, joiden arvomaailmassa käsitys oikeasta ja väärästä, on ihmisarvon vastainen, tuleeko tällaista lainsäätämistä enää hyväksyä? En minä tiedä. Viisaammat vastatkoon. Oma käsitykseni on, että mikä tahansa ei voi olla oikein, vain koska enemmistö niin katsoo. Lainsäädännön arvomaailman tulee mielestäni olla aina ihmisarvoa kunnioittava. Se on oikeus, jota ei voi lailla pois säätää.

Ihmisten elämää, sen käsikirjoitusta, sen tapahtumia, ei etukäteen voi säädellä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Siitä voidaan keskustella mikä on oikea taho ja oikea tapa autaa. Myös siitä voidaan keskustella mikä on yksilön oma vastuu ja mikä on yhteiskunnan vastuu, mitä tulee säädellä ja mitä ei.

Mutta mitään keskustelua ei tule käydä unohtaen ihmisarvoa. Se on jokaisella sama. Riippumatta rodusta, ihonväristä, syntyperästä, kansallisesta tai etnisestä alkuperästä, uskonnosta tai vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vammaisuudesta tai näihin rinnastettavista perusteista, jotka ryhminä mainitaan rikoslain 11 luvun 10 §:ssä. Pykälä, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Selvennykseksi niille, joille asia ei ole selvä. Aikaisemmin mainitsemani "humanitaarinen oikeus" tarkoittaa samaa kuin sodan oikeussäännöt. Ne ovat vähimmäissäännöt, joita on sodassa noudatettava. Sodan oikeussäännöt toimivat moraalisena mittapuuna sille, mikä sodassa on sallittua. Sen rikoslain luvun otsikko, jonka alla kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kirjattu, on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Ehkä tuo kertoo jotain aiheen vakavuudesta ja siitä miltä arvopohjalta kyseinen säädös on säädetty.

Kun olen vanha...

Toivon, että pidät minua kädestä kiinni. Viet minut nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Tuet käsivarresta, kun askeleeni ei enää kanna. Olet tarvittaessa silmäni, kun katseeni ei enää kohdistu. Olet korvani, kun en enää kuule lintujen laulua.

Toivon, että jaksat minua vaikka en enää muista. Luet minulle uutiset ja muutaman sivun suosikki kirjastani. Viet minut kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan taiteesta.

Toivon, että kosketat minua. Istut vierelläni. Kerrot mitä sinulle kuuluu ja tuot elämän ääniä talooni.

Jos sinulla on lapsia, toivon, että he saavat juosta asunnossani ympäriinsä. Että annat heistä pursuavan energian vapaasti virrata luonani, etkä kahlitse heidän elämänvoimaansa.

Eniten kuitenkin toivon, että olet löytänyt oman tapasi elää. Että olet onnellinen siinä mitä teet. Et loukkaa muita, mutta et anna kenekään käyttää sinua hyväkseen. Että saat olla sinä itse ja olet siihen tyytyväinen.

Toivon, että osaat iloita. Että näet elämän kauneuden. Osaat kohdata ihmisen ihmisenä ja hymyillä joka päivä aivan pienillekin asioille.

Toivon, että olet saanut vahvuutta kestää elämän kolhut, koska niitä tulee. Toivon, että näet polun, joka on olemassa synkimmälläkin hetkellä. Toivon, että jaksat taistella kun sitä tarvitaan ja osaat luovuttaa, kun on sen aika.

Toivon, että osaat tuntea. Osaat ajatella. Osaat etsiä rauhoittavan hiljaisuuden sisimmästäsi. Toivon, että olet tasapainossa itsesi ja elämän kanssa.

Vaikka toivon paljon itselleni, toivon kuitenkin yli sen, että elät oman näköistä elämääsi omilla ehdoilla. Velvollisuuden tunteesta ei tule asioita tehdä, vaan omasta halusta.

Toivon, että haluat pitää kädestäni kiinni, sitten, kun olen vanha.

Vertaistukea, ei vertailua

Vertaistuki on kullanarvoista silloin kun se toimii. Silloin kun osapuolet tasavertaisina sekä kuuntelevat että tulevat kuulluksi. Kun kumpikin sekä ottaa että antaa, vaatimatta toiselta enempää kuin mihin toinen sillä hetkellä on valmis.

Kun toisen kertomusta ei arvoteta, vaan se otetaan vastaan sinä minä se on - lähimmäisen todellisena kokemuksena hänen omasta elämästään. Se ei ole minun kokemukseni minun elämästäni. Sitä ei tule arvioida minun elämäni lähtökohdista. Ei minun arvoistani. Ei minun määrittelemistä kriteereistä. Se ei ole minun elämäni. Minä en voi antaa omia työkalujani ja sanoa toiselle, että tämä on se tapa jolla sinun tulee edetä. Miksi minä olisin sen arvoinen, että minun tapani olisi se ainoa oikea?

Ulkoiset tunnusmerkit voivat olla samanlaisia. Objektiivisesti tarkastellen moni asia on samankaltainen. Silti kahta tai useampaa elämää ei voi verrata ja arvottaa toisen kokemus esimerkiksi rankemmaksi kuin toisen. Ei ole olemassa objektiivista mittatikkua, jolla voi laittaa ihmisten kokemusmaailman järjestykseen. Ihmisen ajattelu- ja kokemusmaailma ei ole tieteellisesti mitattavissa.

Joskus kuitenkin kuulee, että vertaistuki menee vertailuksi. "Et sinä voi tuntea yhtä suurta tuskaa kuin minä, koska sinun kokemuksesi, ei vedä vertoja minun kokemukselleni." Tai ajatusmaailma siitä, "että miten sinä elvielä viitsit valittaa ja surra, minä olen kokenut paljon enemmän, ja olen jo päässyt näin pitkälle."

Miksi ihmisen pitää vertailla sen sijaan, että tukisi? Mikä on se voima, joka pistää liikelle tämän ketjun?

Joskus ajattelen, että näillä ihmisillä on jokin sisimmissään vielä rikki. Joku sielun sopukka, joka vaatii eheytymistä. Aivan kuin muiden kokemus, jollainlailla mitätöisi heidän omansa. Tätä vastaan tulee puollustautua ja silloin vertailu toimii aseena.

Itsekin alussa etsin täysin samanlaista kokemusta kuin mitä itselläni oli ollut. Ajatusmaailma, ei tuo voi tietää, koska hänen lähtökohtansa on erilainen, oli vallalla aluksi. Kyse ei ollut kokemusten arvottamisesta eri arvoiseksi, vaan siitä, että epätoivoisesti toivoin, että joku olisi kokenut täysin saman ja osaisi kertoa minulle, miten elämän jatkuminen sen jälkeen ylipäätään on mahdollista.

Totuus on, että ei kenelläkään ole täysin samanlaista kokemusta. Mutta ei se haittaa. Ihmisyyden ydin on silti yhtälainen. Erilaisuus on loppujen lopuksi samanlaisuutta eri muodossa tarjoiltuna. On vahvistavaa jakaa kokemuksia eri näkökulmista asiaa katsovien ihmisten kanssa. Se antaa omalle kokemukselle erilaisen tarkastelukulman, jotain joka voi juuri sillä hetkellä olla se ratkaiseva eteenpäin vievä askel.

Mutta on hyvä muistaa, että välillä on hyvä astua vertaistuen ulkopuolelle. Uskaltaa nähdä maailma myös toisesta näkökulmasta. Sillä vertaiset he ovat aina olemassa. Kuin hiljainen tukimuuri, jonka olemassaolon tietää, vaikka sitä ei juuri tässä hetkessä tarvisikaan ja se on tukea parhaimmillaan.

Kunpa joskus ymmärtäisin

Aurinko siivilöityy kauniisti vaahteran lehtien läpi. Hautajaisista on yhdeksän vuotta.

Istutan syyskukan lasteni haudalle. Katselen oravaa, joka istuu pienen matkan päässä olevan hautakiven päällä. Hetki on pysähtynyt. Kaikki on aivan hiljaista. Kohotan katseeni ja toivon, että joskus voisin ymmärtää. Että joskus saisin vastauksen. Kaikkialla on hiljaisuus. Hyvä hiljaisuus.

Mietin, että olisi helpompaa, jos ei olisi kysymyksiä. Ei olisi mietteitä, jos oma totuus olisikin se, että kaikki loppuu kuolemaan. Elämä oli siinä lyhyessä hetkessä, muuta ei ole, ei koskaan tule olemaan. Olisiko se helpompaa, jos hyväksyisi sen totuuden, että kaikki onkin tässä näkyvässä maailmassamme. Olisiko helpompaa, jos ei kysyisi, että "miksi", ei kyseenalaistaisi mitään, antaisi vain kaiken olla? Pysäyttäisi ajatustenjuoksun ja hukuttaisi mielensä tämän elämän kiireillä ja työntäisi mietteet jostain suuremmasta pois. Ainakin se olisi yksinkertaisempaa.

Ehkä on niin, että kuoleman edessä valot ja varjot erottuvat paremmin, koska ihminen kaipaa vastauksia. Ehkä hiljaisuus on syvempää, koska ihminen ei suostu hyväksymään lopullisuutta. Ehkä ihminen etsii ja näkee sen mitä haluaa, suojellakseen itseään. Nähdäkseen edes pienen toivon pilkahduksen synkimmällä hetkellään. Ehkä mitään ei ole, vaan ihminen luo kaiken mielessään, jotta jaksaisi synkimpien hetkien yli.

Voihan se niinkin olla. Voihan olla, että se pyhyys, joksi Akselin hautajaisten kanttori, siunaustilaisuuden ilmapiirin luonnehti, olikin vain hänen oman mielensä tuottama illuusio. Se, että hän hautajaisten jälkeen soitti ja kertoi tuntemuksistaan, olikin ehkä hänen oman mielensä suojakeino lapsen hautajaisissa. Voi olla, että näin on.

Tai sitten ei. Ehkä auringon valo näyttää kirkkaammalta, koska se oikein katsottuna sitä on. Ehkä hiljaisuus on hyvä ja rauhoittava, koska se oikein kuunneltuna sitä on. Ehkä joku on vierellä, koska pysähtyneenä siltä tuntuu. Ehkä se kun sulkee silmänsä ja tuntee kosketuksen, onkin totta, koska kaiken turhan poistuessa jäljelle jää vain puhdas aito sisin, jonka löytäminen vaatii täydellisen hiljentymisen. Ehkä näin on.

Kunpa joskus ymmärtäisin. Kunpa joskus tietäisin. Kunpa joskus saisin vastauksen. Siihen asti kuuntelen hiljaisuutta ja etsin edelleen vastausta.

Yhdeksän vuotta

Akseli olisi nyt yhdeksän vuotta. Aika ei ole pysähtynyt. Elämä ei ole seisahtanut. Tapahtumat ovat virranneet eteenpäin ja muistot säilyneet.

Yhä muistan sen heinäkuun kuin eilisen. Muistan kuinka auringon valo leikki sairaalan sädekaihtimien välissä. Muistan kuinka ympärilleni laskeutui lasikupu. Elin, mutta olin kuin toisessa todellisuudessa. Katsoin ihmisiä ja näin tyhjyyden. Kuuntelin sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.Aivan kuin minut olisi lähetetty toiselle planeetalla. Kaikki jatkoivat menoaan ja minä olin täysin pysähtynyt.

Muistan kuinka letkut irroitetiin. Muistan kuinka hiljaista,joka puolella oli. Muistan kuinka rauhassa hän lepäsi sylissäni. Muistan kuinka kello pysähtyi 6.48 sinä torstai aamuna. Muistan kuinka ihmiset ympärilläni itkivät. Muistan kuinka pidin hänen kädestään kiinni. Muistan kuinka ajattelin hänellä kaiken nyt olevan hyvin.

Muistan kuinka ajattelin, ettei tällaisesta selviä. Muistan kuinka suru ja murhe asettuivat taloksi. Muistan kuinka ahdistus koetti vallata tilaa. Muistan kuinka antauduin tunteilleni. Muistan kaiken.

Istun haudalla hiljaa. Katson pihastamme otettua hautakiveä. Siihen on kasvanut sammalta. Nimikylttiin on kaiverrettu myös pikkusiskon Elinan nimi. Kovin vähän minä näille lapsilleni pystyin antamaan. En oikeastaan yhtään mitään. Mutta he antoivat minulle kaiken. Paljon enemmän kuin koskaan olisin osannut arvata. He tekivät minusta sen mitä olen tänään. Lyhyillä elämillään he muokkasivat oman elämäni käsikirjoituksen uudestaan.

En minä sitä olisi halunnut. Olisin toivonut jotain aivan muuta. Ei tämä ole minun valintani. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Ei enää. Sen olen hyväksynyt. Kuoleman kanssa ei käydä kauppaa. Mikä olisi ollut oikea hinta lasteni elämästä? Ei sitä voi määritellä.

Yhdeksän vuotta sitten kaikki muuttui. Sen kanssa elän nyt ja aina. Se on osa elämääni. Sen olen hyväksynyt, koska muutakaan en voi. Hyvää syntymäpäivää rakas Akseli.

Miten minä sen sanoisin

Miten sanoisin sen, että edelleen kesän vihreys tuo mieleen elämän haurauden. Miten kertoisin sen, että kastepisarat koivunlehdellä muistuttavat siitä kuinka kaikki särkyi. Miten heinäkuun heleys näytti sen kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua. Kuinka kertoisin sen, että edelleen muistan. Kuinka edelleen mietin mitä kaikkea voisi olla. Miten elämä voisi edelleen olla vailla kuoleman varjoa. Vailla sitä totuutta, että koska tahansa kaikki voi oikeasti loppua.

Saanko edelleen muistaa? Saanko edelleen vaipua haikeuteen? Saanko edelleen hetkittäin surra? Minulla on eläviä lapsia. Minulla on onnensäteitä. Minulla on mistä iloita.

Ei suruni näy päälle päin. Minulle sanoi yksi ensikertaa kohtaamani henkilö, että hän on minulle kateellinen. Minä näytin hänestä hyvältä ja hänestä minulla oli kadehdittava työ. Ajattelin, että siinähän se, minun ulospäin näkyvä elämäni onkin. Ei muuta kuin arvion tekemistä sen perusteella.

Hän sattui kuitenkin kysymään sen ratkaisevan kysymyksen: "Montako lasta sinulla on?". Kadehtiminen loppui siihen. Hän itse sanoi, että taas yksi muistutus siitä, ettei pidä kadehtia kenekään iloja tietämättä heidän surujaan. Harvinaisen viisas kommentti. Sen sijaan, että hän olisi jatkokommentoinut minun elämääni, hän käänsi katseensa itseensä. Tämä on usein vaikeaa. On helpompi miettiä muiden elämää, kun katsella aidosti omaa vaellustaan.

Toisaalta, en minä välitä. Ei se minua haittaa. Minulle on tullut teflonpinta ihmisten kommenteille. Minä kun en pysty kenenkään elämää arvioimaan. En asettamaan sitä millekään asteikolle. En vertamaan kenekään surua toiseen. En laittamaan kokemuksia vierekkäin ja sanomaan, että tuo on pahempi kuin tuo toinen. Ei ole olemassa objektiivista mittaria. Ei ole kehitetty laitetta, joka sanoo kuinka paljon enemmän joku toinen on kokenut toiseen verrattuna. Mitä merkitystä tällä yleensä on?

Jokainen elää omaa elämäänsä. Heijastaa kokemuksiaan oman peilinsä kautta. Miten siinä auttaa muiden elämän vähättely? Tekeekö se omasta surusta suurempaa. Kenties jotenkin oikeutetumpaa?

Ei elämä ole oikeudenmukainen. Ei se jaa suruja ja iloja tasamitoin, mutta ei ihminen pysty sanomaan kenen kokemus on suurempi tai vahvempi kuin jonkun toisen. Me kaikki teemme oman elämämämme niillä aineksilla, jotka meille on annettu ja me kaikki annamme itse kokemuksillemme merkityksen.

Minun Akselini kuoli heinäkuussa. Hän on aina läsnä tässä keskikesän vihreydessä. Elina taas sävytti helmikuun kylmyyden uudelleen. Käsi kädessä koko vuoteni on mustan pitsireunuksen ympäröimä. Lisäksi minulla on neiti kaksvee, jonka elämä oli hiuskarvan varassa ja jonka tulevaisuus on lääketieteellisesti täysin ennustamaton. Ei kaikki tämä silti estä minun iloitsemasta, nauramasta ja nauttimasta hetkestä. Ei todellakaan. Pikemmin nämä kokemukset antavat kaikkeen uuden syvyyden ja uuden näkemyksen.

Haluaako joku elämääni kadehtia? En minä sitä estä. Ehkä kannattaisi kuitenkin kääntää katse itseensä ja etsiä sieltä oma totuus ja oma tapa elää. Muiden elämää seuraamalla, voi uhohtua elää se oma ainutkertainen vaelluksensa. Toivon voimia ja kesänsäteen lämpöä kaikille - aidosti.

"Nukkuiko hän pois?"

Ei. Hän ei nukkunut pois. Hän kuoli. Hän menehtyi. Mutta ei, hän ei nukkunut pois.

Nukkuminen on jotain ihan muuta. Se on olotila, jossa pääsee hetkeksi pois tästä reaalimaailmasta. Tämä muistui mieleeni, kun tuttavani ilmoitti koiransa "nukkuneen pois". Siis kuolleen. Miksi sitä ei voi sanoa niin kuin se on? Onko kuolema tosiaan niin vaikea asia, ettei sitä voida edes sanoin ilmaista. Surua ei voi sanoittaa, lohdutukselle ei usein löydy lauseita, mutta kuolema on kuolema. Ei mikään muu.

Nyt taas ihmiset vaeltavat kesän kirkkaudessa täydellistä lomapäivää odottaen. Minua kesä muistuttaa aina Akselista. Eivät kai nämä muistot koskaan häviä. Ei niiden pidäkään. Joskus kuitenkin mietin, että onko lapseni kuoleman oltava kaiken muun lisäksi, kiinnittynyt myös tiettyyn vuodenaikaan. Kesän pitäisi olla valon aikaa, mutta minulle siinä on aina tumma surun pitsinauha reunalla.

Sinä kesänä nukuin. En halunnut nousta sängystä ja nähdä kuinka muu elämä jatkui samanlaisena kuin ennenkin, senkin jälkeen kuin suruista suurin on käynyt paikalla. En muista nähneeni unia. Muistan vain vaipuneeni syvään pimeyteen, joka oli jollain lailla rauhoittava. Minulta kysyttiin usein "saatko nukuttua?" Ehkä jos olisin vastannut kieltävästi, olisi ollut helpompi jatkaa keskustelua ehdottamalla unilääkitystä. Välillä kun tuntui, että pillerillä olisi kaikki vaivat parannettavissa.

Muistan toisen tuttavani sanoneen, että hän nukkuu vasta haudassa. Ehkä se sitten on niin joillekin ihmisille. Minulle ei kuitenkaan. Minä nukuin sinä kesänä kerätäkseni voimia. Kohdatakseni muuttuneen maailmani. Jaksaakseni astua uudestaan yhteiskuntaan, josta kuolemasta ei puhuta. Elää elämääni, jonka sävyt kuoleman kohtaaminen muutti, mutta ei vienyt sen värejä kokonaan pois.

Elämä on tässä ja nyt. Sen virta on jokaisessa hetkessä. Ei kuoleman vastakohta ole elämä, vaan syntymä. Onko syntymä sitten herääminen, jos kuolema on nukkuminen? Minusta osa ihmisistä elää koko elämänsä koskaan siihen oikein heräämättä. Eli en hyväksy sitäkään ajatusta.

Sinä kesänä nukkuminen auttoi. Uni toi voimia. Nyt kun katson eläviä lapsiani, en voisi kuvitellakaan, sanovani heille jonkun nukkuneen pois. Mitä mielikuvia se heille aiheuttaisi? Kuinka selittää, että silti voi turvallisin mielin käydä levolle. Uni ja nukkuminen eivät ole kuoleman synonyymeja. Ehkä se on armollisempi nimitys meille jälkeenjääville. Mutta miksi sitä pitää käyttää? Kuolemalta kun ei voi sanoin suojautua ja pitäisikö ylipäätään?

Miten duplikaatiosta ja deleetiosta tuli trisomia?

Olen allerginen sairaalasta tuleville kirjeille. Tiedän, että tarkoitus on yleensä hyvä, mutta Akselin ja Elinan jälkeen, minun on vaikea suhtautua kaikenlaisiin lääketieteellisiin diagnooseihin. Ei niinkään, etten uskoisi ihmisten tekevän parhaansa. Ehkä niin on, mutta kun se ei enää riitä. Enempään virheisiin ei ole varaa.

Olen kuullut ja nähnyt niin paljon epävarmuutta ja epätietoisuutta, etten enää suostu siihen, että lapseni kohdalla arvuutellaan ja kokeillaan. Jos ei tiedetä mitä tehdä, pitää miettiä asiaa uudestaa ja löytää joku joka tietää. Kun diagnoosi on, ettei maailmassa ole toista vastaavanlaista kun meidän neiti kaksvee, muuttuu jatkotoimenpiteiden miettiminen haastavaksi. Näin varmaan, mutta tuskin mahdottomaksi. Sillä jos niin on asia, antaa kaikenlaisen yrittämisen olla. Lapseni on lapsi, annetaan hänen olla sitä. Hänen elämänsä on hyvää. Annetaan olla sen sitä.

Kirje on kuitenkin avattava. Soittivathan he jo sairaalasta ja kysyivät, että milloin menemme verikokeisiin. Minä kun olin taas lykännyt sitä. En niinkään mahdollisten tulosten takia, vaan sen vuoksi, että välillä minusta tuntuu, että neitin elämään on mahtunut jo nyt niin paljon pistämisiä ja verikokeita, että niistä on tullut itsestäänselvyyksiä johtamatta varsinaisesti yhtään mihinkään.

Revin kuoren auki. "Suuri osittainen trisomia", on yksi diagnoosi, kolmen sydändiagnoosin lisäksi. Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan kirjettä. Mietin olenko kuullut kenekään niistä lukuisista valkotakeista, joita olemme tavanneet, käyttäneen tuota diagnoosia. Ei muistaakseni. X-kromosominen lyhyen haaran deletio ja pitkän haaran duplikaatio, joiden kliinistä merkitystä ei tiedetä, on ollut tähän asti saatu lääketieteellinen selvitys.

Ei niinkään, että tuo teksti neidin tilannetta miksikään muuttaisi. Samalainen prinsessa elohopea on edelleen kyseessä, mutta muuttaa se minun olotilaani. Mistä tässä nyt on kyse? Olen koettanut ottaa asiat sellaisina kun ne tulevat, sulattaa kerralla vain niin paljon kuin pystyn. Nyt joudun taas tutustumaan geneetiikan saloihin, enkä ole varma jaksanko. Ja jos jaksan, muuttako se loppujen lopuksi yhtään mitään. Tuskinpa.

Olen oppinut, ettei ole mitään mieltä koettaa ymmärtää ja hyväksyä kaikkea yhdellä rysäyksellä. Elämä on jollainlailla armollinen. Se antaa suurista suruista pienen palan kerralla, niin että ajatukseen ehtii edes vähän tottua. Vaatii silti voimia itseltä, koettaa pitää muu maailma ja heidän ehdottamat ainoat totuudet, sopivan matkan päässä. Pitää koko ajan ajatella itse sulkematta mitään vaihtoehtoa pois. Loppujen lopuksi kukaan muu ei lastani tunne, ei hänen puoliaan pidä eikä näe hänen kauneuttaan ja ainutlaatuisuuttaan, kun ne, jotka osaavat katsoa diagnoosin taakse. Ja se vaatii rohkeutta, jota ei kirjoista opita.

Kynttilä äitienpäiväksi

Ilma on kaunis. Aurinko paistaa. Liput ovat salossa. Juhlitaan äitiä.

Sydämessäni on aukko. Itse asiassa siellä on kaksi polttomerkittyä reikää. Ne viiltävät. Ne polttavat. Ne saavat tähänkin päivään mustapitsisen reunan. Minun äitienpäiväni suuntautuu hautausmaalle. Otan mukaani kaksi kynttilää. Toisen sytytän pojalleni Akselille ja toisen tyttärelleni Elinalle. Te myös teitte minusta äidin. Te syvensitte käsitystäni elämästä. Te avasitte sellaisia ovia, joita en tiennyt olevan olemassa. Te näytitte minulle syntymän ihmeen, elämän haurauden, kuoleman ehdottomuuden ja sen, että lyhyeenkin elämään voi mahtua kaikki.

Kynttilöitä sytyttäessä mietin miten paljon erilaista sisältöä sanaan äiti mahtuu. Ajattelen niitä äitejä, jotka ovat menettäneet ainokaisensa ennen kuin yksikään auringon säde on valaissut lapsen hiuksia. Kuinka äitiys heidän kohdallaan on kuin ohutta jäänpintaan, joka rikkoontuu pienestäkin säröstä, mutta jäätyy aina uudelleen erilaiseksi kuvioksi. Mietin niitä, jotka eivät koskaan saa lasta, vaikka lääketiede pystyy jo pieniä ihmeitä tekemään. Elämänihme vaan vielä on liian suuri arvoitus ratkaistavaksi. Ajattelen niitä äitejä, joille vanhemmuus tuntuu olevan rasite. Niitä, jotka eivät äitiyttään ole valinneet. Kaikki nämä ja monet muut ihmiset käsite äityis määrittelee - positiivisesti tai negatiivisesti.

En minä haluaisi kynttilöitä äitienpäivänä sytytellä. En ainakaan omille lapsilleni. En minä tätä ole valinnut. Se on valinnut minut. En tiedä miksi. En ymmärrä kaiken tarkoitusta. En tiedä miten olen joutunut tilanteeseen, jossa erilaisten hautakukkien valinta, on konkreettisinta mitä lapsilleni pystyn antamaan. Kysymyksiä on paljon. Vastauksia ei ole.

Äitiys, muodossa missä hyvänsä, on olotila. Se on tunne siitä, että joku muu määrittelee sinut. Lapsesi on tehnyt sinusta äidin. Se minkälaisen sisällön omalle äitiydelleen antaa, on jokaisen oma asia. Ei ole olemassa ketään ulkopuolista, joka sanoo miten tulisi toimia, mikä olisi ainoa oikea ratkaisu. Se mitä toivon on kunnioittaminen. Sen hyväksyminen, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää äitiyttä ja sitä, ettei kyse ole suorituksesta, vaan olemisesta. Aivan yksinkertaisesti elämisestä ihmisenä. Ei kai se nyt aivan ylivoimaista ole?

Kun katson häntä

Kun katson häntä mietin, miten pienestä kaikki on kiinni. Muistan hänen katkonaisen hengityksen, sen miten pieni käsi putosi rinnaltani, sen miten hänen huulensa muuttuivat siniseksi. Muistan kuinka odotin ja odotin iäisyydeltä tuntuvan ajan ensiapupoliklikan traumahuoneen ulkopuolella, jotain vastausta. Muistan kuinka katsoin huoneesta ulostulevia hoitohenkilökuntaa koettaen lukea heidän elekieltään. Onko kaikki toivo mennyttä vai mistä on kysymys?

Kun katson häntä mietin, miten pieni hän oli Lastenklinikan pienimmässä sängyssä. Mietin kuinka hän tehohoidossa sinnikkäästi käänsi päänsä aina vasemmalle niin, että kokenut hoitaja hymyillen sanoi, että tällä tytöllä on rautainen tahto. Muistan kuinka sydämen leikannut kirugi leikkauksen jälkeisessä puhelussa sanoi, että neiti on taistelija. Kuinka hänen rintakehänsä saatiin sulkea heti leikkauksen jälkeen. Yleensä siinä menee useita päiviä.

Kun katson häntä mietin, kuinka sairaalassa silitin häntä kaikkien letkujen keskellä. Kuinka koetin etsiä kohdan hänessä, jota voisin koskettaa. Paikan johon ei olisi kirurgin veitsellä leikattu, johon ei olisi pistetty, jossa ei olisi katedria. Muistan kuinka kannoin häntä edestakaisin pitkin osaston käytävää. Kuinka hän tuijotti lamppuja ja kuinka katselimme käytävän seinällä olevia tauluja. Tuntikausia vaelsimme edestakaisin pitkin muutaman kymmenen metriä pitkää suoraa.

Kun katson häntä mietin, kuinka hän yhtenä iltana ei ollut osaston sängyssä. Muistan kuinka hätäännyin ja pelkäsin, että hän olisi takaisin tehohoidosta. Löysin hänet hoitajien huoneesta omahoitajansa sylistä kirjoittamassa raporttia. Viihtyi kuulemma siinä paremmin kuin omassa sängyssä.

Kun katson häntä, mietin hetkeä jolloin minulle kerrottiin hänen kromosomipoikkeavuudestaan. Muistan kuinka minulle sanottiin, ettei minun tarvitse asiasta huolestua. Muistan kuinka minulle kerrottiin, ettei vastaavaa ole tavattu kenelläkään muulla. Muistan miettineeni, että miten kukaan kuvittelee, ettei vanhempi huolestu juuri tuollaisesta tiedosta. Muistan ajatelleeni kuitenkin, etten juuri nyt jaksa käsitellä tätä asiaa. Sen aika on myöhemmin. Sitten kun neiden sydän on paremmassa kunnossa - jos koskaan.

Kun katson häntä nyt, mietin välillä onko hän todellinen. Onko hän kaiken tämän jälkeen oikeasti kansamme tässä hetkessä vai onko kaikki vain unta? Kun hän kiipeää mahdollisimman korkealle kirjahyllyyn, levittää vehnäjauhot pitkin keittiötä, tuo hiekkalaatikon kakut olohuoneen lattialle tai kaataa kylpyveden kodinhoitohuoneen matolle, epäilys häviää. Ainakin hän vilkkaudellan ja ideoillaan saa hyvin konkreettisia asioita aikaiseksi, joten emmeköhän me samassa todellisuudessa elä. Ja useimmiten minua kaikesta huolimatta hymyilyttää.

Kun katson häntä nyt, näen pienen, pippurisen, vahvatahtoisen ja erittäin iloisen tytön. Näen neidin joka elää täysillä, jonka tunteet ovat vahvoja ja aitoja. Näen neitokaisen, joka on kaikkialla ja ehtii jokapaikkaan. Näen lapseni, jolle sallitaan ehkä hieman muita lapsia enemmän. Näen pienen prinsessan, joka edelleen tykkää siitä, että häntä silitetään eikä vieläkään anna milliäkään periksi.

Kun katson häntä nyt, toivon, että elämä kantaa häntä eteenpäin. Toivon, että hän on saanut niin paljon vahvuutta, että maailma ei häntä murra. Toivon, että häntä on rakastettu niin paljon, ettei muiden ihmisten pahuus ja ilkeys häntä masenna. Sillä hän on todellinen. Hän on ainutlaatuinen. Aivan kuten kaikki lapset - kromosomipoikkeavuudella tai ilman.

Surun kunnioittamisesta

Joku minulle sanoi, että kyllä kaikki ihmiset kunnioittavat meidän surua. Meillä hän tarkoitti lapsensa menettäneitä. Ihmiset vaan ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan.

Ajatus on minulle jotenkin vaikea. Se pitäisi sisällään sen, että kaikki se mitä olen kokenut jollain lailla loukkaavaksi, olisikin tarkemmin analysoituna menetyksen kunnioitusta.

Tosiasia lienee se, että ajan myötä tiettyjen koettujen seikkojen terävimmät kärjet tasoittuvat. Olen myös täysin varma, ettei suurin osa ihmiset sinällään pahaa tarkoita. Mutta, että kyse olisi kunnioittamisesta, vaatii kyllä vielä pitkän ajan kulumisen ennen kuin tämän ajatuksen täysin ymmärrän.

Minusta surevan kohtaamisessa on usein kohtaajien osalta kyse heidän omista peloista ja joutumisesta vastakkain niiden kanssa. He eivät näe surevaa ihmistä lähimmäisenä, joka tulisi kohdata, vaan jonkinlaisena poikkeamana todellisuudesta ja heijastuksena omista peloistaan. Kuoleman kohdanneen ihmisen henkilökohtaisesta surusta, tulee heidän osaltaan heijastuma heidän omista painajaisistaan ja huomio kääntyy surevasta heihin itseensä. Sen sijaan, että kohdattaisiin sureva, keskitytään kohtaajan omiin demoneihin. Keskipiste on väärässä tahossa.

Ei pidä ymmärtää väärin. Olen kohdannut paljon ihania ihmisiä. Henkilöitä, joilla on suuri sydän ja lämmin syli. Lähimmäisiä, jotka ovat olleet läsnä ja jotka ovat kuunneelleet ja koettaneet auttaa. Suuri osa ihmisistä kuluu tähän luokkaan.

Mutta minun on näiden vaikea löytää surun kunnioitusta siitä, että vaihdetaan kadun puolta kun tullaan vastaan, todetaan, että ethän sinä voi surra, koska lapsesi kuoli niin varhain. Hankalaa sitä on myös hahmottaa siitä ajatuksesta, että yhteiskunnalle tuli halvemmaksi, kun Akseli kuoli vauvana, eikä aiheuttanu lisää sairaanhoitokuluja. Vielä minulle ei myöskään ole avatunut ajatus siitä, että kuollutta lasta ei pidä muistella, koska kyse on vain väärien hermoratojen vahvistamisesta. En rajallisella hahmottamiskyvylläni näe mitään kunnioitusajatusta siinä, että en saisi mainita kuolleita lapsiani - hehän ovat vain vauvoja, jotka eivät vielä ehtineet antaa minulle mitään muistoja.

Kunnioitus kun mielestäni pitää sisällään toisen surun arvostamisen ja nähdäkseni sen arvioinnin lähtökohta tulee olla surevassa, ei kohtaajassa. Ehkä olen väärässä. Aika näyttää muuttuko käsitykseni.

Meitä on kaikialla ja kuitenkaan ei missään

Kuinka moni tuntee tai tietää lapsensa menettäneen vanhemman? Kuinka moni on keskustellut asiasta tämän henkilön kanssa? Ne, jotka eivät ole, kuinka moni on ajatellut, ettei viitsi nostaa asiaa esille, kun arvelee sen olevan niin vaikea vanhemmalle joka on sen kohdannut?

Veikkaisin, että moni ainakin tietää jonkun, jota tämä suru on kohdannut. Arvaan myös, että suuri osa ei ole keskustellut asiasta ja uskoisin, että aika moni on ajatellut jollainlailla suojelevansa tätä henkilöä sillä, että asiaa ei ole otettu puheeksi.

Ei, en tarkoita, että asiasta pitäisi jutella, kuten vallitsevasta säätilasta, mutta jotenkin toivoisin, että asian esiin nostaminen ei olisi niin hankalaa kuin se nyt on. Tiedän, että asian kokeneet, eivät näitä lapsiaan koskaan unohda. Tiedän, että heidän mielessään he ovat vähintään yhtä paljon kuin elävät lapset.

Minulta joku kysyi, että enkö tule surulliseksi aina kun näen kuvan kuolleista lapsistani. Hänestä minulla ei pitäisi olla heidän kuviaan esillä. Se on liian kuulemma liian musertavaa.

Ei lapseni elä vain kuvissa tai ainoastaan niiden kautta. Vaikka minulla ei olisi yhtään kuvaa heistä muistuttamassa, en koskaan unohtaisi. Eivät kuvat minua masenna. Päinvastoin. Ne kertovat jostain ainutlaatuisista sieluista, joiden elämässä olen saanut olla hetken läsnä. Ne kertovat pienistä ihmeistä, jotka valitsivat minut äidikseen. Miten se minua ahdistaisi?

Tosiasiahan tietenkin on, että valokuvat muistuttavat muita ihmisiä asiasta, josta ei uskalleta puhua. Asiasta, joka on tabu yhteiskunnassamme. Se, ettei suostu toimimaan näiden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, on se joka aiheuttaa epämukavuutta muissa ihmisissä. En tiedä, onko joku jättänyt kohtaamatta minua siksi, että minulla on esillä valokuvat kaikista lapsistani. Ehkä näin on. Minulle sitä ei ole kerrottu. Kyse on jokaisen omasta valinnasta. Sitä pitää kunnioittaa, vaikka se olisikin totuuden kieltämistä.

Ne ihmiset, jotka olen kohdannut ja jotka ovat lapsensa menettäneet, kertovat kaikki samalla lailla. Muut ihmiset välttelevät aihetta, vaikka se vaivaa heidän mieltään. Se tekee tapaamisista epämukavia. Eikö olisi helpompaa vaan ottaa asia esille, kohdata se ja sen jälkeen näkymätön muuri ihmisten välillä olisi purettu? Ei asiasta tarvitse enää sen jälkeen keskustella, vaan voidaan jatkaa "normaalia" kanssakäymistä elämän iloine ja suruineen.

Voin vakuuttaa, ettei kukaan lapsensa menettänyt elä ainoastaan sen todellisuuden kanssa siten, että se värittäisi kaikkea muuta tekemistä elämässä. Ei todellakaan. Kuolema kun avaa elämän arvostuksen ja sen pienet ilot aivan toisella lailla näkyviin, kun ennen sen kohtaamista.

Olin vasta illanvietossa, jossa oli joukko naisia. Kaiken kaikkiaan hieman yli kymmenen. Meistä (ainakin) kolme oli lapsensa menettäneitä. Laitoin tuon "ainakin" sanan sulkuihin, koska en tehnyt asiasta gallupia, joten voi olla, että meitä oli enemmänkin. Asia koskettaa useita, mutta moni pitää sen sisällään, vaikka välillä tuntuu väärältä ilmoittaa lapsilukunsa elävien lastensa mukaan. Mitä ne menetetyt lapset sitten ovat? Jotain joka pitäisi pyyhkiä unohduksiin? Kokemuksia, joita ei muiden silmissä lasketa todellisiksi?

Jokainen lapsi, jonka sisällään kannamme, tekee meistä vanhemman. Saammepa sitten pitää heidät kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa luonamme. Eikö se näin ole?

"Mistä te tunnette?"

Olin kutsuilla. Sellaisessa naisille suunnatussa tapahtumassa, jossa tällä kertaa esiteltiin erilaisia kauneudenhoitotuotteita. Aikaisemmin en voinut käydä missään tällaisissa tilanteissa. Niissä on aina vieraita ihmisiä, joiden taustaa ja luonnetta ei tunne. Tämä aiheutti minulle lievää ahdistusta, kun en tiennyt miten kukin käyttäytyy, kun elämäni tapahtumat tulivat julki.

Erityisesti akuutti aika lapsen kuoleman jälkeen, oli kamalaa myös senkin vuoksi, että kun piti välillä kohdata vieraita ihmisiä. Sitä kun ei koskaan tiennyt miten nuo tapaamiset kehittyivät. Sitä kun itse oli auki, rikkinäinen ja kaikki haavat näkyvillä, ei halunnut kohdata yhtään ymmärtämätöntä ihmistä, ei kuulla ainoatakaan tyhmää kommenttia, eikä kannatella ketään muuta. Ei edes pientä hetkeä. Ja näin kuitenkin useimmiten aina kävi.

Tilanteet olivat ristiriitaisia. Toisaalta halusi kaikkien tietävän ja toisaalta ei halunnut kenekään sanoillaan mitätöivän kokemusta. Erityisesti Elinan kuoleman jälkeen pidin kaiken vielä tiukemmin itselläni kuin Akselin jälkeen. Akselin jälkeen en tiennyt lapsen kuoleman jälkeisestä elämästä mitään. Jossain sieluni sopukoissa toivoin, että joku osaisi sanoa tai tehdä jotain joka auttaisi, kenties kannattelisi eteenpäin. Opin, että näin ei ole. Ihmisten kommenttien seuraukset olivat useimmiten päinvastaisia.

Kun Elina kuoli, valitsin tarkoin kenelle kerroin ja mitä. Koin Elinan kuoleman kokemuksen niin henkilökohtaisena ja koko hänen lyhyen elämänsä niin arvokkaana, etten halunnut jakaa sitä ihmisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Ihmisten joiden kommentit olivat enemmän loukkaavia, kuin kannattelevia. Aivan kuin olisin suojellut pientä prinsessaani ja samalla itseäni. Elina oli ja on minulle olemassa tavalla, jota suurin osa muista ihmisistä ei koskaan tule ymmärtämään.

Nyt ajan virran hieman edettyä, osallistun mielelläni välillä näihin, positiivisessa mielessä, täysin tyhjänpäiväsiin tapahtumiin. Niissä kun ei nimenomaan tarvitse miettiä mitään elämän suuria kysymyksiä, vaan saa täysin luvalla keskittyä illan teemaan, jonka tarpeellisuus elämän kannalta on aivan yhdentekevä.

Mutta näissäkin kohtaamisissa joutuu elämän tosiasioiden eteen. Minua se ei haittaa. Minä voin kaikille kertoa, että olen kuuden lapsen, joista kaksi on kuollut, äiti. Tämä ei ole ongelma minulle. Mutta se on varmasti kiusallisen hiljaisen hetken aiheuttaja muille osallistujille.

Nyt kun sen tietää ja kun sen on kokenut monen monituista kertaa, on mielenkiintoista seurata miten ihmiset luovivat itsensä tilanteesta pois. Minä kun en enää heitä siitä pelasta. En suostu kannattelemaan ketään elämäni tosiasioiden edessä.

Näin eilenkin. Illan emäntä oli Akselin ja Elinan viereisen hautapaikan äiti. Ja hän kertoi kaikille aidosti mistä tunsimme toisemme. Siinä vaiheessa kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, voi itsekseen arvuutella, kuka henkilöistä jatkaa keskustelua hänelle parhaiten sopivasta huulipunan sävystä. Se kun ei loppujen lopuksi ollutkaan niin suuri ongelma, kuin miltä se hetki sitten vaikutti. Osa ihmisistä vaan ei sitä koskaan elämänsä aikana suostu huomaamaan.

Lääkkeitä, terapiaa ja vertaistukea

Viime viikolla lehdessä oli juttu siitä, että lääkkeet yksin eivät riitä mielenterveyden horjuessa, vaan rinnalle tarvitaan myös terapiaa. Kenet tämä oikeasti yllätti? Onko olemassa sellainen koulukunta, joiden mielestä pelkästään lääkkeet aikaansaavat ihmisessä toivottavan muutoksen mielen alkaessa horjua?

Oikeastaan kysymys on tyhmä. Tiedän, että näin on.

Oppineita, jotka väittävät, että negatiiviset kokemukset ja niiden miettiminen ovat vain väärien hermoratojen vahvistamista aivoissa. Kun näitä asioita lakkaa ajattelemasta ja syö määrättyjä lääkkeitä, alkaa elämä jossain vaiheessa voittamaan. Edellä mainittu on yksikertaistettu ajatusketju, mutta pitää joidenkin lääketieteen edustajien osalta paikkansa.

On pelottavaa miten rajoittunut joidenkin ihmiskuva on. Kaikki onkin pelkkää kemiaa ja asiat on muutettavissa tietynlaisilla mekaanisilla keinoilla. En usko tähän. En usko, että ihminen on näin yksinkertainen olento. En usko, että oma tahto on pelkää kemiaa, pelkää lääketiedettä tai pelkkiä sähköimpulsseja.

Varmasti lääkkeistä on apua, mutta eivät ne saa olla ainoa apu, jota tarjotaan. Eivät mielensolmut avaudu pelkästään kemiallisesti. Siihen tarvitaan myös toista ihmistä. Henkilöä, joka osaa kuunnella, auttaa eteenpäin, kysyä oikeat kysymykset ja avata uusia näkökulmia elämään.

On selvää, että tämä tie on pidempi, vaikeampi, karikkoisempi ja raskaampi. Mutta olen vakuuttunut, että se johtaa pysyvimpiin lopputuloksiin, kun pelkkä lääkitseminen. Sokea usko pillereihin, ei ole oikotie tasapainoisempaan elämään.

Mutta terapiakin on taitolaji. Mielikuva siitä, että maataan terapeutin sohvalla ja puhutaan varhaislapsuuden solmuista, pohjautuu enemmän amerikkalaisiin elokuviin, kuin suomalaiseen todellisuuteen. Hyvä terapiaa on mieltä avaavaa. Se on jo pelkästään siinäkin mielessä auttavaa, että siinä saa luvalla olla itsekäs. Ei tarvitse yhtään välittää toisesta osapuolesta "ihmisenä". Ei tarvitse kuunnella hänen ongelmiaan, hänen elämänsä solmuja. Saa hetken keskittyä luvalla täysin omaan itseensä. Se jo pelkästään voi olla vapauttavaa.

Vaatii aikamoisen luottamuksen, että ahdistunut ihminen avautuu koulutetulle auttajalle. Ja kun sen tekee, todella ratkaisevaa on se, minkälaisen vastaanoton saa. Sen mille tielle ja millä metodilla auttaja lähtee vyyhtiä purkamaan. Mielen hoitaminen ei ole yhtä suoraviivaista, kun murtuneen jalan. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki sovi kaikille.

Valitettavaa on, että voi kestää hetki ennen kuin huomaa, ettei terapiasuhde toimikaan. Silloin pitäisi olla voimia ja keinoja vaihtaa auttajaa. Siihen ei monella ole mahdollisuutta eikä välttämättä edes uskallusta. Välillä tuntuu, että meissä asuu, jonkinlainen sanoittamaton kunnioitus kaikkia valkotakkeja kohtaan. Eivät he kaikki ole sopivia, eivät edes hyviä. Heissä kuten kaikkien muidenkien ammattien harjoittajissa on kovin paljon erialaisia persoonallisuuksia ja osaajia. Ei pidä uskoa kritiikittömästi. Kaikki ei sovi kaikille. Luottamus on ansaittava. Pelkkä titteli ei riitä.

Vertaistuki toimii erilailla. Niin sen pitääkin. Se avaa silmät sille, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Että on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Muitakin, jotka ovat miettineet kiellettyjä ajatuksia. Muitakin, jotka painivat samojen mietteiden, samankaltaisten syytösten kanssa. Ihmisiä, jotka etsivät polkuaan mustassa todellisuudessa muiden ihmisten ymmärtämättömyyden keskellä.

Vertaistuki on tukea. Se ei ole terapiaa. Se on auttavan käden ojentamista. Yhteisten kokemusten jakamista. Oman reitin ja ajatusten avaamista muille. Siinä ei väitetäkään, että tiedossa olisi oikeat vastaukset. Siinä tuodaan esiin vaihtoehtoja. Kuljetaan rinnalla, välitetään, nostetaan toinen ylös maasta makaamasta - ainakin yritetään. Siinä kukaan ei ole toistaan parempi, vaan kaikki ovat arvokkaita omina itsenään, toisten vierellä kulkijana. Vaikeaa? Ei ollenkaan. Vaatii vaan katseen nostamista omasta itsestään muihin ja kuuntelemaan.