Ilma on kaunis. Aurinko paistaa. Liput ovat salossa. Juhlitaan äitiä.
Sydämessäni on aukko. Itse asiassa siellä on kaksi polttomerkittyä reikää. Ne viiltävät. Ne polttavat. Ne saavat tähänkin päivään mustapitsisen reunan. Minun äitienpäiväni suuntautuu hautausmaalle. Otan mukaani kaksi kynttilää. Toisen sytytän pojalleni Akselille ja toisen tyttärelleni Elinalle. Te myös teitte minusta äidin. Te syvensitte käsitystäni elämästä. Te avasitte sellaisia ovia, joita en tiennyt olevan olemassa. Te näytitte minulle syntymän ihmeen, elämän haurauden, kuoleman ehdottomuuden ja sen, että lyhyeenkin elämään voi mahtua kaikki.
Kynttilöitä sytyttäessä mietin miten paljon erilaista sisältöä sanaan äiti mahtuu. Ajattelen niitä äitejä, jotka ovat menettäneet ainokaisensa ennen kuin yksikään auringon säde on valaissut lapsen hiuksia. Kuinka äitiys heidän kohdallaan on kuin ohutta jäänpintaan, joka rikkoontuu pienestäkin säröstä, mutta jäätyy aina uudelleen erilaiseksi kuvioksi. Mietin niitä, jotka eivät koskaan saa lasta, vaikka lääketiede pystyy jo pieniä ihmeitä tekemään. Elämänihme vaan vielä on liian suuri arvoitus ratkaistavaksi. Ajattelen niitä äitejä, joille vanhemmuus tuntuu olevan rasite. Niitä, jotka eivät äitiyttään ole valinneet. Kaikki nämä ja monet muut ihmiset käsite äityis määrittelee - positiivisesti tai negatiivisesti.
En minä haluaisi kynttilöitä äitienpäivänä sytytellä. En ainakaan omille lapsilleni. En minä tätä ole valinnut. Se on valinnut minut. En tiedä miksi. En ymmärrä kaiken tarkoitusta. En tiedä miten olen joutunut tilanteeseen, jossa erilaisten hautakukkien valinta, on konkreettisinta mitä lapsilleni pystyn antamaan. Kysymyksiä on paljon. Vastauksia ei ole.
Äitiys, muodossa missä hyvänsä, on olotila. Se on tunne siitä, että joku muu määrittelee sinut. Lapsesi on tehnyt sinusta äidin. Se minkälaisen sisällön omalle äitiydelleen antaa, on jokaisen oma asia. Ei ole olemassa ketään ulkopuolista, joka sanoo miten tulisi toimia, mikä olisi ainoa oikea ratkaisu. Se mitä toivon on kunnioittaminen. Sen hyväksyminen, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää äitiyttä ja sitä, ettei kyse ole suorituksesta, vaan olemisesta. Aivan yksinkertaisesti elämisestä ihmisenä. Ei kai se nyt aivan ylivoimaista ole?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti