Meitä on kaikialla ja kuitenkaan ei missään

Kuinka moni tuntee tai tietää lapsensa menettäneen vanhemman? Kuinka moni on keskustellut asiasta tämän henkilön kanssa? Ne, jotka eivät ole, kuinka moni on ajatellut, ettei viitsi nostaa asiaa esille, kun arvelee sen olevan niin vaikea vanhemmalle joka on sen kohdannut?

Veikkaisin, että moni ainakin tietää jonkun, jota tämä suru on kohdannut. Arvaan myös, että suuri osa ei ole keskustellut asiasta ja uskoisin, että aika moni on ajatellut jollainlailla suojelevansa tätä henkilöä sillä, että asiaa ei ole otettu puheeksi.

Ei, en tarkoita, että asiasta pitäisi jutella, kuten vallitsevasta säätilasta, mutta jotenkin toivoisin, että asian esiin nostaminen ei olisi niin hankalaa kuin se nyt on. Tiedän, että asian kokeneet, eivät näitä lapsiaan koskaan unohda. Tiedän, että heidän mielessään he ovat vähintään yhtä paljon kuin elävät lapset.

Minulta joku kysyi, että enkö tule surulliseksi aina kun näen kuvan kuolleista lapsistani. Hänestä minulla ei pitäisi olla heidän kuviaan esillä. Se on liian kuulemma liian musertavaa.

Ei lapseni elä vain kuvissa tai ainoastaan niiden kautta. Vaikka minulla ei olisi yhtään kuvaa heistä muistuttamassa, en koskaan unohtaisi. Eivät kuvat minua masenna. Päinvastoin. Ne kertovat jostain ainutlaatuisista sieluista, joiden elämässä olen saanut olla hetken läsnä. Ne kertovat pienistä ihmeistä, jotka valitsivat minut äidikseen. Miten se minua ahdistaisi?

Tosiasiahan tietenkin on, että valokuvat muistuttavat muita ihmisiä asiasta, josta ei uskalleta puhua. Asiasta, joka on tabu yhteiskunnassamme. Se, ettei suostu toimimaan näiden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, on se joka aiheuttaa epämukavuutta muissa ihmisissä. En tiedä, onko joku jättänyt kohtaamatta minua siksi, että minulla on esillä valokuvat kaikista lapsistani. Ehkä näin on. Minulle sitä ei ole kerrottu. Kyse on jokaisen omasta valinnasta. Sitä pitää kunnioittaa, vaikka se olisikin totuuden kieltämistä.

Ne ihmiset, jotka olen kohdannut ja jotka ovat lapsensa menettäneet, kertovat kaikki samalla lailla. Muut ihmiset välttelevät aihetta, vaikka se vaivaa heidän mieltään. Se tekee tapaamisista epämukavia. Eikö olisi helpompaa vaan ottaa asia esille, kohdata se ja sen jälkeen näkymätön muuri ihmisten välillä olisi purettu? Ei asiasta tarvitse enää sen jälkeen keskustella, vaan voidaan jatkaa "normaalia" kanssakäymistä elämän iloine ja suruineen.

Voin vakuuttaa, ettei kukaan lapsensa menettänyt elä ainoastaan sen todellisuuden kanssa siten, että se värittäisi kaikkea muuta tekemistä elämässä. Ei todellakaan. Kuolema kun avaa elämän arvostuksen ja sen pienet ilot aivan toisella lailla näkyviin, kun ennen sen kohtaamista.

Olin vasta illanvietossa, jossa oli joukko naisia. Kaiken kaikkiaan hieman yli kymmenen. Meistä (ainakin) kolme oli lapsensa menettäneitä. Laitoin tuon "ainakin" sanan sulkuihin, koska en tehnyt asiasta gallupia, joten voi olla, että meitä oli enemmänkin. Asia koskettaa useita, mutta moni pitää sen sisällään, vaikka välillä tuntuu väärältä ilmoittaa lapsilukunsa elävien lastensa mukaan. Mitä ne menetetyt lapset sitten ovat? Jotain joka pitäisi pyyhkiä unohduksiin? Kokemuksia, joita ei muiden silmissä lasketa todellisiksi?

Jokainen lapsi, jonka sisällään kannamme, tekee meistä vanhemman. Saammepa sitten pitää heidät kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa luonamme. Eikö se näin ole?