Joku minulle sanoi, että kyllä kaikki ihmiset kunnioittavat meidän surua. Meillä hän tarkoitti lapsensa menettäneitä. Ihmiset vaan ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan.
Ajatus on minulle jotenkin vaikea. Se pitäisi sisällään sen, että kaikki se mitä olen kokenut jollain lailla loukkaavaksi, olisikin tarkemmin analysoituna menetyksen kunnioitusta.
Tosiasia lienee se, että ajan myötä tiettyjen koettujen seikkojen terävimmät kärjet tasoittuvat. Olen myös täysin varma, ettei suurin osa ihmiset sinällään pahaa tarkoita. Mutta, että kyse olisi kunnioittamisesta, vaatii kyllä vielä pitkän ajan kulumisen ennen kuin tämän ajatuksen täysin ymmärrän.
Minusta surevan kohtaamisessa on usein kohtaajien osalta kyse heidän omista peloista ja joutumisesta vastakkain niiden kanssa. He eivät näe surevaa ihmistä lähimmäisenä, joka tulisi kohdata, vaan jonkinlaisena poikkeamana todellisuudesta ja heijastuksena omista peloistaan. Kuoleman kohdanneen ihmisen henkilökohtaisesta surusta, tulee heidän osaltaan heijastuma heidän omista painajaisistaan ja huomio kääntyy surevasta heihin itseensä. Sen sijaan, että kohdattaisiin sureva, keskitytään kohtaajan omiin demoneihin. Keskipiste on väärässä tahossa.
Ei pidä ymmärtää väärin. Olen kohdannut paljon ihania ihmisiä. Henkilöitä, joilla on suuri sydän ja lämmin syli. Lähimmäisiä, jotka ovat olleet läsnä ja jotka ovat kuunneelleet ja koettaneet auttaa. Suuri osa ihmisistä kuluu tähän luokkaan.
Mutta minun on näiden vaikea löytää surun kunnioitusta siitä, että vaihdetaan kadun puolta kun tullaan vastaan, todetaan, että ethän sinä voi surra, koska lapsesi kuoli niin varhain. Hankalaa sitä on myös hahmottaa siitä ajatuksesta, että yhteiskunnalle tuli halvemmaksi, kun Akseli kuoli vauvana, eikä aiheuttanu lisää sairaanhoitokuluja. Vielä minulle ei myöskään ole avatunut ajatus siitä, että kuollutta lasta ei pidä muistella, koska kyse on vain väärien hermoratojen vahvistamisesta. En rajallisella hahmottamiskyvylläni näe mitään kunnioitusajatusta siinä, että en saisi mainita kuolleita lapsiani - hehän ovat vain vauvoja, jotka eivät vielä ehtineet antaa minulle mitään muistoja.
Kunnioitus kun mielestäni pitää sisällään toisen surun arvostamisen ja nähdäkseni sen arvioinnin lähtökohta tulee olla surevassa, ei kohtaajassa. Ehkä olen väärässä. Aika näyttää muuttuko käsitykseni.
Et ole todellakaan väärässä!
VastaaPoistaTosiasia tuntuu olevan, että surun kohtaaminen on vaikeaa sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut.
Suru ja surun määrä eivät ole mitattavissa.
Tulee mieleen, että ihminen, joka ei kykene kunnioittamaan toisen surua ei myöskään kykene kunnoittamaan toisen elämää.
Mielestäni olet aivan oikeassa.
VastaaPoistaYmmärrän, että voi olla hankalaa arvioida maailmaa surevan kannalta, kun kerran ei tunne samoja asioita sillä hetkellä.
Mutta on varma, että eivät kaikki ihmiset kyllä kunnioita surua, eli jollain lailla "kritisoivat" sitä täysin tunteettoman oloisesti. Yllättäen sellaisten joukossa on myös ihmisiä, jotka ovat kokeneet vaikeita asioita, ja joiden luulisi ymmärtävän. Kai se sitten on heidän tapansa selviytyä? Ymmärtää en jaksa. Muutamaa sellaista tuttavaa en toivo enää koskaan tapaavani. Sitä joka sanoi "lasi pitää nähdä puoliksi täynnä eikä tyhjänä", kun totesin että "raskasta on ollut". Tai sitä, joka sanoi "Jos tämä toinenkin lapsi syntyy sairaana ja kuolee, niin ehkei sitten kannata enää yrittää uudestaan" - ja tämän vielä minun juhlatilaisuudessani, pilaten iloni suurelta osaa iltaa.
Minua ahdisti lisäksi ne varmasti ihan hyväntahtoiset ihmiset,
jotka upposivat juurikin kuvauksesi mukaisesti "omiin pelkoihinsa", esikoiseni kuolemasta puhuttaessa. Mm. sellainen äärettömän surullinen katse, ja lause tyyliin "en voi selviytyä jos menettäisin lapseni" tms. Monesti tuntui, että joutui itse rauhoittelemaan ja lohduttamaan läheisiä - mihin ei kyllä olisi silloin riittänyt voimia. Tiedän kuitenkin, etteivät hekään muuhun kyenneet :(