Huono ystävä?

Kuulun niihin, jotka eivät ikinä laita eteenpäin "ketjukirjeviestejä". En myöskään vastaa massapostituksiin, joiden perussanoma on, että jos et reagoi, et ole lähettäjän tosiystävä. Unohdan myös välillä syntymäpäivien viettäjät ja joulukortitkin jäävät joskus lojumaan laatikoihin. Kaiken tämän lisäksi en julkaise fb-sivuillani yleisiä toivotuksia esimerkiksi ystävänpäivänä.

Tarkoittaako tämä kaikki sitä, että olen huono ystävä tai ehkä vielä pahemmin sitä, että en välitä ystävistäni? Voisiko pahemmin vikaan mennä...

Olen sen aikakauden lapsi, joka muistaa ystävänpäivän lanseerauksen Suomeen. Se ei nimittäin aina ole täällä ollut merkkipäivä, vaan se, kuten myös nykyään "myytävä" Halloween, on tullut tänne tuontitavarana. Päivässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä yksi elämän merkittävimmistä asioista on aito ystävyys. Se kantaa läpi vaikeuksien ja voi olla ratkaiseva ihmisen elämän suunnalle. On surullista tietää kuinka moni ihminen oikeasti on ilman aitoja pyytettömiä ystävyyssuhteita.

Aina kuulee sanottavan, että todellisten vaikeuksien hetkellä tosi ystävät tunnetaan. En tiedä montaakaan sanontaa, jotka pitävät enemmän paikkansa. On surullista nähdä miten ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun heitä oikeasti tarvitaan. Selityksiä on monia. Ei viitsitä häiritä, kuvitellaan, että halutaan olla yksin, ei ole mitään sanottavaa, jopa ajatellaan, että tuen tarvitsijalla on niin monta tukijaa ympärillä, että enempää ei tarvita. Kohdatessa osa kääntää päänsä pois, puhuu olemattomia kännykäänsä, vaihtaa kadulla puolta tai vaikka piilottelee kaupan hyllyjen välissä.

Tämä kaikki tuntuu loukkaavalta. Aivan kuin ihmisen arvo olisi hävinnyt johonkin vaikeuksien edessä ja ainoastaan silloin kun menee hyvin on olemassa jonkinlainen hyötyarvo, jota voi käyttää hyväksi. Kestää kauan päästä tämän asian kanssa eteenpäin. Yli siitä ei koskaan pääse täysin, sillä se jättää ikuisen särön kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Se ei koskaan palaa ennalleen.

Itse olen ajatellut, että ihmiset eivät tee tätä tahallaan. He vaan eivät tiedä miten tulisi toimia. Aivan kuin ihmiset ajattelisivat, että ystäviltä odotettaisiin jotain yliluonnollista. Todellisuudessa kyse on ainoastaan vieressä kulkemisesta, hiljaisesta kuuntelemisesta ja läsnäolosta. Vaikka kyse ei ole tahallisuudesta ja avun tarvitsijana sen tiedostaa, ei ystävyyden luottamuksessa kerran loukattu, enää koskaan palaa samaan tilanteeseen loukkaajan kanssa. Menetettyä luottamusta ei saa enää takaisin.

Vaikeaa on myös oikeiden sanojen löytäminen. Miksi niitä pitäisi edes olla? Suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä on muuta kuin se mitä suustaan ulos päästää. Sureva saa usein kuulla todella loukkaavia ja ajattelemattomia lausahduksia. Joskus olen miettinyt, että onko aina vaan pakko ymmärtää niiden sanojaa vai voiko niin sanotusti sanoa suorat sanat takaisin? Usein vain on niin, että tällaisten lauseiden edessä häkeltyy täysin eikä siinä hetkessä ymmärrä mitä tapahtuu saati sitä, että osaisi vastata.

Tosi ystävyys on kuin sanaton silta kahden sielun välillä. Se on hiljainen ymmärrys toisen ihmisyydestä ilman objektiivisia selityksiä. Ei tarvita kuin pieni kosketus, huomaamaton ele, käsi olkapäälle ja toinen tietää olevansa tärkeä, ilman tyhjiä sanoja. Ystävyys myös kestää ajan kulumisen, välimatkan ja sen, ettei se täytä kaikkia markkinatalouden ja muiden luomia sosiaalisia vaatimuksia. Aito ystävyys kantaa, ei vaan helmikuun 14. päivänä, vaan koko elämän.

Kylmä ja kirkas helmikuu

"Niin hiljaa, aivan hiljaa, lähdit luotani pois" lauloi nuorimman tyttäremme kummitäti tasan kolme vuotta sitten kuolleen Elina-tyttömme muistolle. Silloinkin oli kaunis, kirkas ja kylmä talvipäivä. Seisoimme mieheni kanssa jäätyneen meren rannalla sanattomana elämän hauraudesta. Tuossa hetkessä kaiken ympärillä oli vain pelkkä tyhjyys, jonkinlainen kalvo, joka eristi ulkomaailmaan pois omasta todellisuudesta.

Ei ole olemassa sanoja, ei mitään ihmisen suojakseen luomaa, joka tällaisella hetkellä auttaa eteenpäin. On vain suuri tyhjyys ja sanattomuus sekä tunne omasta pienuudesta kaiken keskellä. Sitä aivan kuin asettuu itsensä ja elämänsä ulkopuolelle, jonkinlaiseksi tarkkailijaksi, seuraten pysähtyneellä ihmetyksellä muiden ihmisten kujajuoksua elämänsä läpi.

Välillä teki mieli huutaa ja pysäyttää maailma havahtumaan siihen todellisuuteen, että jälleen kerran kaikista kaunein sielu on otettu pois tästä todellisuudesta. Mutta ei kukaan muu sitä huomaa, ei ymmärrä eikä suostu loppujen lopuksi edes ajattelmaan. On turvallisempaa elää omaa suojattua arkea, kun astua kuplan ulkopuolelle huomaamaan elämänlankojen ohuuden niiden varaan punotun elämän ainutlaatuisuuden. On paljon helpompi pitää silmälaput silmillään kuin nähdä aidosti koko todellisuus. Eikä kukaan kai sitä toiselta ihmiseltä voi edes edellyttää. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa. Se mikä on oikea ja mikä väärä ei ole kenekään toisen arvioitavissa.

Kun kuolemaa on katsonut silmästä silmään, väistyy pelko. Tämä todellisuus riisuu ihmisten yltä kaiken turhan. Sitä aivan kuin pääsee tuijottamaan hetkeksi todellista ihmisyyttä, ilman minkäälaisia ulkoapäin asetettuja suojavarusteita. On helppoa hetkittäin uskoa kaiken liittymisestä kaikkeen, jonkinlaiseen yhteiseen tietoisuuteen.

Kolme vuotta sitten helmikuun illassa kävelin meren jäällä katsellen pimeyden turvin valtavaa tähtitaivasta ja mietin mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Ei ole olemasssa vastauksia, vain kysymyksiä. Pitäisi pystyä antamaan anteeksi itselleen ja luottaa siihen, että on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin on. On vain uskottava siihen, että kaikille asioille ei ole olemassa sellaista selitystä, jonka ihminen pystyy ymmärtämään ja siitä huolimatta on luotettava elämään - siihen omaan ja ainutlaatuiseen.

Myös tänään kylmänä ja kirkkaana vuosipäivänä mielessäni soi kummitädin Elinalle säveltämä oma kaunis laulu. Sen loppulauseessa on välähdys toivoa. Kuoleman kohtaamisen jälkeen, toivon uudelleen löytämisessä elämään voi kestää kauan. Mutta sen on löydyttävä, koska toivon kadotessa, tilalle astuu katkeruus ja se syö ihmisen rikki lopullisesti sisältä päin. Joten keskittyneesti Kirstin heleää ääntä kuunnelleen tämänkin päivä eletään kiitollisena: "Kun yö käy kylään, tähdet valvoo. Tähdet valvoo - aamu sarastaa."

Siedätyshoitoa sairaalaa kohtaa

Olen ymmärtänyt, että osaa allergioista voidaan hoitaa siedättämällä. Siinä allergeenia annostellaan pieninä annoksina pitkällä ajanjaksolla tavoitteena kehittää sietokykyä. Tämä hoito on vapaaehtoista.

Itse olen joutunut lääketieteellisten diagnoosien ulkopuoliseen siedätyshoitoon itse sairaalaa kohtaan. Nimenomaan koskien paikallista keskussairaalaa. Ja tämä ei ole vapaaehtoista.

Vuosien varrella olen saanut käydä lasteni kanssa tasaisen varmasti valkoisen rakennuksen uumenissa. Pääosin kokemukset ovat positiivisia, mutta koska olen joutunut siellä kokemaan myös kaksi kertaa menetyksistä raskaimmat, on valkotakkikammo tai ehkä oikeammin usko siihen, ettei lääketiede voi auttaa, jäänyt tunteena vahvimpana mieleen. Vakaasti nuorimmaisen syntymän jälkeen vannoin, etten rakennukseen enää koskaan astele. Päätös piti pyörtää vajaa viikko myöhemmin kun neidin tila meni äkillisesti hengenvaaralliseksi ja lensimme lopulta lääkintälentokoneella Helsinkiin.

Tuolloin diagnisoitiin vakava sydänvika ja sen osittaiseksi selittäjäksi löytyi harvinainen kromosomimuutos. Sydän on nyt kunnossa. Kiitos siitä Lastenklinikan loistavalla henkilökunnalle. Kromosomimuutos toisessa x-kromosomissa aiheuttaa kuitenkin päänvaivaa. Ja jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, on meidän neiti aivan oikeasti Ainutlaatuinen. Se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vastaavaa muutosta ei ole lääketieteen kirjoihin missään päin maailmaa kirjattu.

Ja tämähän on mielenkiintoista, ainakin tohtoreiden mielestä. On varmasti ammatillisesti kiinnostavaa tutustua tapaukseen, joka kaikin puolin on mysteeri tai hienosti sanottuna "löydön kliininen merkitys on epäselvä". Niinpä neitiä tutkitaan.

Onni onnettomuudessa on, että neitokainen ei ole ensimmäinen lapsi. Tämän perusteella väitän tietäväni jotain lasten kehityksestä ja helpottuneena olen saanut seurata kuinka hienosti neiti on kehittynyt. Se mikä nyt näyttää olevan seuraus muutoksesta on pituuskasvu. Joten tänään tapasimme endokrinologin. Jep, hieno sana, joka minun piti kysyä hoitajalta kolme kertaa ennen kuin sain sen oikein.

Ja tähänhän tämä siedätyshoito nyt osittain liittyykin. Hoitaja kun soitti sairaalasta ja aloitti puhelun lauseella "teidän neitihän on jonossa tänne...". Enempää en sitten kuullutkaan, kun jo mietin, että elinsiirtoonko tai vastaavaan tässä ollaan menossa, minulle mitään etukäteen kertomatta. Onneksi hoitaja kärsivällisesti selitti minulle uudestaan mistä oli kysymys, jolloin ymmärsin, että kyse oli lapsen kasvuun liittyvästä asiasta.

On jännää miten muutamassa nanosekunnissa mieli nostaa esiin kaikista hurjimmat vaihtoehdot selvissäkin tilanteissa. Ehkä kun näitä soittoja tulee riittävän usein mielikin rauhottuu ja "siedättyy" uskomaan, että aina ei ole kyse huonosta asiasta. Varmuuden vuoksi mieheni ehdotti, että soittavat vastaisuudessa hänelle...

Onneksi itse käynti meni hyvin. Neiti oli oma itsensä eli varsinainen villikko, jonka motoriset taidot ovat vähintäänkin ikätasoisia ja lisäksi pituuskäyrä meni mukavasti ylöspäin, joten vielä ei ainakaan mitään syytä tähän asiaan lääketieteellisesti puuttua.

Mutta seuranta jatkuu. Ja vielä pitkään. Seuraava käynti on viikonloppuna kardiologilla. Joten siedätys on päällä ja ehkä se vähittellen johtaa siihen, että tuo valkoinen linnake ainakin hetkittäin onkin ihan hyvä paikka. Toivo ainakin on olemassa.

Elämän sietämätön keveys ja vaikeus

Olen huomannut ihmisiä kohdatessa, että monella on kannettavanaan jonkinlainen taakka, osalla jopa salaisuus. Tosin useasti näiden kahden ero on veteen piirretty viiva. On henkilöitä, jotka avoimesti kertovat vaikeuksistaan, niitä, jotka eivät kokemuksiaan varsinaisesti peittele, mutta eivät myöskään niitä erityisesti tuo esiin ja sitten on niitä, joiden elämässä on salaisuus, jota varjellaan viimeiseen asti. Joskus pelko sen paljastumisesta aiheutuvista reaktioista on aiheellinen. On ihmisiä, jotka aidosti kamppailevat menneisyyden demoniensa kanssa joka päivä peläten hetkeä, jolloin ne paljastuvat laajempaan tietoisuuteen. Joskus kyseessä on taas oman mielen maalaama kauhukuva, jolle ei löydy todellisuuspohja muiden ihmisten kokemusmaailmasta.

Onko olemassa yhtään ihmistä, jota elämä oikeasti on kohdellut silkkihanskoin? Tuskinpa. Ero on pitkälti siinä miten vaikeuksiin suhtautuu. Joidenkin elämä tuntuu jatkuvan hämmästyttävän mielen tyyneyden saattelemana, vaikka kolhuja tulee matkan varrella enemmän kuin kaiken järjen mukaan yhden ihmisen tulisi kestää ja sitten on niitä, joiden vene keikahtaa ympäri pienimmästäkin tuulenpuuskasta eikä mikään tunnu saavan sitä enää kurssilleen.

Joskus mietin tavatessani henkilön, joka käyttäytyy töykeästi, ajattelemattomasti tai joka valittaa naurettavan pienistä asioista, tekeekö hän sen tahallaan peitelläkseen jotain suurempaa vai onko oikeasti niin, että subjektiiviseti koettu elämän epäreiluus purkautuu ja ilmenee kanssaihmisiin juuri tällä tavalla ilman, että omasta elämästä täytyy ottaa vastuuta. On helpompaa suunnata paha olonsa muihin ihmisiin, kuin kääntää katse sisäänpäin omaan itseensä. Sehän tarkottaisi vastuunottoa ja se on vaikeaa.

Nähdäkseni suurin osa asioista on sellaisia joita voi muuttaa ja joihin voi vaikuttaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että ihmiset eivät näe tätä tai ehkä he vaan eivät halua ymmärtää sitä. Voi olla helpompaa piiloutua sen taakse, että asioille ei voi mitään. Joillekin seikoille ei voikaan, mutta silloin voi aina koettaa muuttaa omaa suhtautumistaan siihen.

Mutta asia, jota minun on vaikea hyväksyä, on toisten ihmisten tai yhteiskunnan syyttäminen omista vaikeuksistaan. Kuinka paljon loppujen lopuksi tällaista pitää ymmärtää? Nyt en puhu mahdollisista väärinkäytöksistä muiden puolelta kyseisiä ihmisiä kohtaan, tai siitä, että ihminen ei saa sitä apua tai etua joka hänelle kuuluu, vaan siitä, että syy vaikeuksiin on aina jossain muussa kuin itsessä. Kuinka ihminen voi ottaa vastuuta itsestään, jos hän ei koskaan näe vikaa omassa toiminnassaan?

On ihmisiä, jotka jopa monen todistajan päinvastaisen kertoman jälkeen, väittävät todistajien nähneen väärin, koska totuus on se minkä he haluavat nähdä. Sitten on ihmisiä, valitettavan usein nuoria aikuisia, joiden elämän tuntuu pilaavan se, etteivät viranomaiset näe esimerkiksi heidän todellista rahan tarvettaan. Se, että ottaisi vastuun omasta elämästään esimerkiksi menemällä opiskelemaan tai töihin, on poissuljettu vaihtoehto. On helpompi haukkua sossun tädit kuin miettiä että ehkä oma elanto pitäisi itse ansaita.

Selvennyksenä todettakoon, että pitää olla olemassa tukiverkko, jotta myös heikoimilla ja vaikeuksiin ajatuneilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Se on demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Mutta tämän kollektiivisen järjestelmän ei tule korvata individuaalista vastuuta. On surullista seurata vierestä, kun ihmisen elämä on pelkää valitusvirttä, jonka aiheuttaja tuntuu aina olevan joku muu ja jossain muualla niin, ettei asialle muka voi mitään tehdä.

Loistava tulos

Nyt täytyy olla tyytyväinen. Jytkyn jälkeen meinasi masentaa. Tähänkö ollaan menty, että esille pääsevät ne, jotka korostavat erillaisuutta ja koettavat luoda mielikuvan siitä, että toisen ihmisen arvo on toista parempi pelkästään ulkoisilla seikkojen johdosta.

Eilinen vaalitulos osoitti, että suurin osa suomalaisista ei ole tämän linjan kannalla. Kliiseen omaisesti ei auta kuin todeta, että vaalitulos on oikea, koska kansa ei äänestä väärin. On hienoa, että demokratia toimii kaikin päin. Täytyy myöntää, että en tiedä mitä olisin sanonut, jos toisella kierroksella olisi ollut vastaikkain esimerkiksi Väyrynen-Soini ja äänestysprosentti olisi ollut korkea.

Hieman hupaisaa oli kuunnella syitä sille miksi, joku ehdokas jäi reilusti alle odotetun. Biaudet taisi sanoa, että naisten ajama tasa-arvo, ei nyt ollut valitsijoille tärkeää. Mielenkiintoista. Onko nyt niin, että toiselle kierokselle päässeet, eivät tasa-arvoa aja? Vaikea nähdä. Yhtälö siitä, että sukupuoli automaattisesti tarkoittaisi tiettyä ajattelutapaa tasa-arvoasiassa, lienee aikansa elänyt. Ja kaksitoista vuotta naispresidentti on aivan loistva saavutus tältä kannalta.

Urpilaisen kommentti siitä, että Lipponen kyllä kelpaa pienten lasten isäksi, mutta on äänestäjien mielestä liian vanha presidentiksi, oli myös logiikaltaan "pettämätön". Minulle ei kuitenkaan ihan aukea, mitä sillä, että Lipposen pariskunnalla on lapsia, on tekemistä presidentiyden kanssa. Käsittääkseni päätös heidän perheensä kokoonpanosta on heidän kahden välinen asia. Se ei sinänsä luo mitään koko kansan hyväksymään totuutta presidentin sopivasta iästä. Jotenkin on myös vaikea nähdä, että jos ehdokkaana olisi ollut pienten lasten äiti, niin tuskinpa olisi varauksettomasti hehkutettu tämän seikan tekevän hänestä hyvän presidentin. Keskustelu olisi pikemminkin kääntynyt niille urille, että äidin paikka on kotona lasten kanssa, eikä aika millään voi riittää presidentin tehtävien hoitamiselle. Sinänsä olen valmis uskomaan, että monella pienten lasten vanhemmilla on luontaisia kykyjä vaikka minkälaiseen johtamiseen. Se vaan on ihan pakko.

Mielenkiinnolla jään odottamaan myös Lipposen kommentin "kakkoskierros on läpihuutojuttu kun minä en sinne päässyt" toteutumista. Tämä lienee kansan aliarvioimista. Osa kansasta äänestää, ei ainoastaan, kylmien faktojen vaan myös tunteiden perusteella. Näin se on joka vaaleissa. On turha käydä väittämään, että heidän valintaperusteensa on jollain lailla huonompi kuin jollain muulla perusteella valintansa tekevän. Tällä lailla demokratia toimii. Ihmiset saavat sellaisen johtajan jonka haluavat. Ja kumpi ehdokkaista saa enemmän tunne- ja kumpi järkiääniä, jääköön jokaiselle itselleen arvioitavaksi.

Kuten joka tuutista toitotetaan presidentin on oltava arvojohtaja. Näin on ja lisäksi myös ulkopoliitikka pitää olla hallussa. Nyt mitataan minkälaiset arvot ja minkälaiset kyvyt talous- vai ulkopoliittiset painavat vaakakupissa eniten. Toisella ehdokkaalla on vain hävittävää ja toisella vain voitettavaa. Tästä tulee tosi mielenkiintoista.

Klassista ratsastusta

Ratsastus on siitä mukava harrastus, ettei siinä ikinä tule valmiiksi. Toisaalta ei varmaan mikään laji ole sellainen, että voi todeta oppineensa asiasta kaiken. Mutta sitä mietin, että monessako muussa lajissa itsensä voi tuntea täysin aloittelijaksi vaikka harrastusvuosia on takana jonkin verran?

Tällainen fiilis tuli, kun ensimmäistä kertaa opiskelin oikein opettajan johdolla klassisen ratsastuksen saloja. Kirjoistahan minä olen asiaan tutustunut jo aiemmin, mutta ohjauksessa en aikaisemmin ole ollut. Periaatteessa kirjaviisauskin voi asioissa olla hyväksi. Muistan, että joskus taannoin sain yläasteella ihan kympin kotitaloudesta, kun tiesin kaikki asiat teoriassa. Käytännössä en varmaan osannut silloin edes kanamunaa keittää. Sama tunne oli tälläkin kertaa. Mutta nyt helpotti, että jotain asiasta kuitenkin etukäteen tiesin.

Kun ratsastuksen aluksi saa luennon siitä, että hevonen on niin herkkä, ettei liikkeitten suorittamiseen tarvita kuin vähän painonsiirtoja ja tärkeää on vain seurata kehollaan hevosen liikkeitä, jotta sillä voi pyytää eri asioita allaan olevalta ratsulta, lyö kokeneemmankin ratsastajan aivot tyhjäksi. Ei se, etteikö sanottu pidä paikkansa, vaan se, että mitä sitä tekee kaikelle sille tiedolle, jonka on jo aikaisemmin omaksunut? Saako sitä käyttää ollenkaan, vaan istutaanko selässä kuin joustava viljasäkki ja toivotaan parasta ja odotellaan pahinta.

Ilmeisesti en ollut ensimmäinen hieman hätääntyneen näköinen oppilas, kun opettaja jatkoi, ettei aikaisemmin oppimaansa tarvitse kokonaan hylätä, kyse on vaan ajattelun ja sitä kautta tapojen muuttamisesta. Sepä hienoa. Olen jostain lukenut, että opittujen tapojen muuttaminen vaatii tuhansia toistoja, joten tämän elon aikana, ei taida niitä kohdalleni tarpeeksi tulla.

Alkukangerruksen jälkeen asiat kuitenkin sujuivat yllättävän hyvin. Helpottava havainto oli nimittäin, ettei tässä mistään uudesta asiasta ole kyse. Näinhän sitä on jo tehnyt luonnostaan aikaisemminkin ja kun alla oli ratsu, jonka koulutustaso oli vaativan luokkaa, homma oli helppoa kuin heinänteko. Mitä nyt poislukien muutama suunnitelematon ja luokittelematon korkeamman kouluratsastuksen liike, kuten laukannoston yhteydessä suoritettu nelijalka hyppy suoraan ylöspäin lisättynä laukanvaihdolla ilmassa ja seuraava laukannosto yhdistettynä hallituun(?) levadeen. Kolmanella kerralla taisimme tyytyä perinteiseen pelkään nostoon ilman muita lisukkeita.

Tunnin jälkeen olin tyytyväinen. Taas tuli huomattua miten hieno laji tämä on ja sain myös ripauksen siitä flow-fiiliksestä, jonka saavuttaa silloin kuin yhteistyö hevosen kanssa on täydellistä - ainakin omasta mielestä. Huono puoli tunnissa oli se, että pitkään aikaan en ole oman hevosen perään unelmoinut - nyt taisi sekin kipinä hieman lehahtaa liekkeihin. Mutta toisaalta nopeasti sen lepatus arjen riemuissa jää taka-alalle. Onneksi kuvitelmissa kaikki on erilaista ;-)

Sisaruuksien ihmemaa

Tiedetään, että kovin moni asia maailmassa voi olla epäreilu, mutta miten onkaan, että sisaruussuhteissa tämäkin tuntuu jotenkin kertautuvan. Siis meillä esimerkiksi neiti ysiveen mielestä on epäreilua se, että neiti kolmetoista veen lukujärjestys muuttui siten, että koulu loppuu joka päivä viisi yli kaksi. Syyslukukaudella se loppui joinain päivinä vasta kymmentä vaille kolme. Miten tämä on vääryys nuorempaa kohtaan, ei oikein aukene minulle. Hänen koulupäivänsä, kun loppuu aina viimeistään kello kaksi ja tämän lisäksi ne useimmiten alkavat myöhemmin kuin vanhimman sisaruksen.

Väärin oli myös se, että isosisko sai bussikortin. Koulun vaihtuessa keskustaan, tarvitsee hän sitä koulumatkojaan varten. Sillä, että neiti ysivee bussikyytejä tarvitse, hänen koulumatkansa kun on alle kilometrin ja harrastuksiin saa aina kyydin, ei ole vääryyden suhteen merkitystä. Ilmeisesti kortti pitäisi kuitenkin saada...

Oikein ei myöskään ole se, että kolmetoista vee saa mennä yön yli syntymäpäiville ystäviensä luokse. Sillä, että hän on vanhempi ja kaverit ovat päättäneet järjestää tällaiset juhlat, ei ole merkitystä eikä myöskään sillä, että nuoremmat kyllä aina pääsevät myös niille syntymäpäiville, joille he ovat kutstuttu. Paitsi, että eivät pääse, huomautti neiti ysivee! Hän on norsunmuistinsa kanssa aivan oikeassa. Kaksi vuotta peräkkäin olemme nimittäin olleet matkalla, juuri silloin kuin yhdellä luokkakaverilla on syntymäpäivät. Joten sekin on siis epäreilua.

Kaikkien junioreiden mielestä on suuri vääryys, kun he joutuvat siivoamaan neiti yksveen lelusotkuja. Sillä ei ole merkitystä, että näin on menetelty kaikkien lasten kohdalla ja varmasti kun nuorimmainen oppii myös hän osallistuu tähän toimintaan. Ja sekin on epäreilua, ettei neiti yksvee ymmärrä heidän kehotuksiaan lelujen laittamisesta takaisin laatikkoon. Mitä enemmän hänelle asiasta sanoo sitä varmemmin hän varmasti vetää kaikki tavarat takaisin lattialle. Vääryys tässä on ilmeisesti epäonnistunut kasvatus. Yksveetä kun ei ole saatu ymmärtämään siivoamisen merkitystä. Se, että vanhemmat ipanat eivät vielä senkään ikäisenä kun nyt ovat, siivoa mitään vapaaehtoisesti, ei ole tulkinnassa merkitystä.

Suuri epäreiluus oli neiti kolmetoista veen mielestä myös se, että kotitaloudesta oli tullut läksyksi uunin puhdistaminen ja että hänen piti siis oikeasti se tehdä. Jonkun luokkakaverin vanhemmat kun olivat kuittaneet tehtävän tehdyksi, ilman itse suoritusta. Minä en tähän suostunut, joten grande katastrof oli valmis. Se, että herra viisvee ja neiti yksvee, auttoivat operaatiossa isosiskoaan, ei lieventänyt kokemuksen kamaluutta eikä edes se, että tästäkin asiasta saatiin varsin hauska operaatio, kun neiti yksvee tiskiharjalla jynssäsi sekä uunin kantta että vanhempia sisaruksiaan. Ehkä uunikin puhdistui, mutta ainakin kaikki olivat mukavan märkiä tehdyn työn jälkeen.

Vanhemmuuden vaatima tasapuolisuus on näissä olosuhteissa mahdotonta. Mikä tahansa tapahtuma voi yhtäkkiä kääntyä ihmeelliseksi epäreiluudeksi. Eli teet niin tai näin, niin aina joku on tyytymätön. Nämä jutut ovat onneksi vielä pieniä - ainakin minun mielestäni. Mutta kyllähän sitä itsekin muistaa lapsuudestaan silloin omasta mielestään suuriksi epäoikeudenmukaisuuksi tulkitsemansa kohtelut vanhemmiltaan. Kaikeksi onneksi ne eivät kuitenkaan olleet niin maata mullistavia, että asiat olisivat jääneet hiertämään välejä myöhemmin elämässä.

Tätäkin kun nimittäin tapahtuu. Ei ole pelkästään yksi tai kaksi tapausta, kun ajan jättäessä vanhemmista lapset käyvät todella riitelemään siitä miten epäoikeudenmukaisesti heitä on omasta mielestään vanhempien puolelta kohdeltu. Joskun näiden asioiden jäädessä käsitelemättä osapuolten välillä seurauksena on vuosikausien riitely. Se vasta väärin onkin, kun ihmiset käyttävät elämänsä ja energiansa loppumattomaan taisteluun menneisyyden haamuja vastaan.