Surun kunnioittamisesta

Joku minulle sanoi, että kyllä kaikki ihmiset kunnioittavat meidän surua. Meillä hän tarkoitti lapsensa menettäneitä. Ihmiset vaan ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan.

Ajatus on minulle jotenkin vaikea. Se pitäisi sisällään sen, että kaikki se mitä olen kokenut jollain lailla loukkaavaksi, olisikin tarkemmin analysoituna menetyksen kunnioitusta.

Tosiasia lienee se, että ajan myötä tiettyjen koettujen seikkojen terävimmät kärjet tasoittuvat. Olen myös täysin varma, ettei suurin osa ihmiset sinällään pahaa tarkoita. Mutta, että kyse olisi kunnioittamisesta, vaatii kyllä vielä pitkän ajan kulumisen ennen kuin tämän ajatuksen täysin ymmärrän.

Minusta surevan kohtaamisessa on usein kohtaajien osalta kyse heidän omista peloista ja joutumisesta vastakkain niiden kanssa. He eivät näe surevaa ihmistä lähimmäisenä, joka tulisi kohdata, vaan jonkinlaisena poikkeamana todellisuudesta ja heijastuksena omista peloistaan. Kuoleman kohdanneen ihmisen henkilökohtaisesta surusta, tulee heidän osaltaan heijastuma heidän omista painajaisistaan ja huomio kääntyy surevasta heihin itseensä. Sen sijaan, että kohdattaisiin sureva, keskitytään kohtaajan omiin demoneihin. Keskipiste on väärässä tahossa.

Ei pidä ymmärtää väärin. Olen kohdannut paljon ihania ihmisiä. Henkilöitä, joilla on suuri sydän ja lämmin syli. Lähimmäisiä, jotka ovat olleet läsnä ja jotka ovat kuunneelleet ja koettaneet auttaa. Suuri osa ihmisistä kuluu tähän luokkaan.

Mutta minun on näiden vaikea löytää surun kunnioitusta siitä, että vaihdetaan kadun puolta kun tullaan vastaan, todetaan, että ethän sinä voi surra, koska lapsesi kuoli niin varhain. Hankalaa sitä on myös hahmottaa siitä ajatuksesta, että yhteiskunnalle tuli halvemmaksi, kun Akseli kuoli vauvana, eikä aiheuttanu lisää sairaanhoitokuluja. Vielä minulle ei myöskään ole avatunut ajatus siitä, että kuollutta lasta ei pidä muistella, koska kyse on vain väärien hermoratojen vahvistamisesta. En rajallisella hahmottamiskyvylläni näe mitään kunnioitusajatusta siinä, että en saisi mainita kuolleita lapsiani - hehän ovat vain vauvoja, jotka eivät vielä ehtineet antaa minulle mitään muistoja.

Kunnioitus kun mielestäni pitää sisällään toisen surun arvostamisen ja nähdäkseni sen arvioinnin lähtökohta tulee olla surevassa, ei kohtaajassa. Ehkä olen väärässä. Aika näyttää muuttuko käsitykseni.

Meitä on kaikialla ja kuitenkaan ei missään

Kuinka moni tuntee tai tietää lapsensa menettäneen vanhemman? Kuinka moni on keskustellut asiasta tämän henkilön kanssa? Ne, jotka eivät ole, kuinka moni on ajatellut, ettei viitsi nostaa asiaa esille, kun arvelee sen olevan niin vaikea vanhemmalle joka on sen kohdannut?

Veikkaisin, että moni ainakin tietää jonkun, jota tämä suru on kohdannut. Arvaan myös, että suuri osa ei ole keskustellut asiasta ja uskoisin, että aika moni on ajatellut jollainlailla suojelevansa tätä henkilöä sillä, että asiaa ei ole otettu puheeksi.

Ei, en tarkoita, että asiasta pitäisi jutella, kuten vallitsevasta säätilasta, mutta jotenkin toivoisin, että asian esiin nostaminen ei olisi niin hankalaa kuin se nyt on. Tiedän, että asian kokeneet, eivät näitä lapsiaan koskaan unohda. Tiedän, että heidän mielessään he ovat vähintään yhtä paljon kuin elävät lapset.

Minulta joku kysyi, että enkö tule surulliseksi aina kun näen kuvan kuolleista lapsistani. Hänestä minulla ei pitäisi olla heidän kuviaan esillä. Se on liian kuulemma liian musertavaa.

Ei lapseni elä vain kuvissa tai ainoastaan niiden kautta. Vaikka minulla ei olisi yhtään kuvaa heistä muistuttamassa, en koskaan unohtaisi. Eivät kuvat minua masenna. Päinvastoin. Ne kertovat jostain ainutlaatuisista sieluista, joiden elämässä olen saanut olla hetken läsnä. Ne kertovat pienistä ihmeistä, jotka valitsivat minut äidikseen. Miten se minua ahdistaisi?

Tosiasiahan tietenkin on, että valokuvat muistuttavat muita ihmisiä asiasta, josta ei uskalleta puhua. Asiasta, joka on tabu yhteiskunnassamme. Se, ettei suostu toimimaan näiden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, on se joka aiheuttaa epämukavuutta muissa ihmisissä. En tiedä, onko joku jättänyt kohtaamatta minua siksi, että minulla on esillä valokuvat kaikista lapsistani. Ehkä näin on. Minulle sitä ei ole kerrottu. Kyse on jokaisen omasta valinnasta. Sitä pitää kunnioittaa, vaikka se olisikin totuuden kieltämistä.

Ne ihmiset, jotka olen kohdannut ja jotka ovat lapsensa menettäneet, kertovat kaikki samalla lailla. Muut ihmiset välttelevät aihetta, vaikka se vaivaa heidän mieltään. Se tekee tapaamisista epämukavia. Eikö olisi helpompaa vaan ottaa asia esille, kohdata se ja sen jälkeen näkymätön muuri ihmisten välillä olisi purettu? Ei asiasta tarvitse enää sen jälkeen keskustella, vaan voidaan jatkaa "normaalia" kanssakäymistä elämän iloine ja suruineen.

Voin vakuuttaa, ettei kukaan lapsensa menettänyt elä ainoastaan sen todellisuuden kanssa siten, että se värittäisi kaikkea muuta tekemistä elämässä. Ei todellakaan. Kuolema kun avaa elämän arvostuksen ja sen pienet ilot aivan toisella lailla näkyviin, kun ennen sen kohtaamista.

Olin vasta illanvietossa, jossa oli joukko naisia. Kaiken kaikkiaan hieman yli kymmenen. Meistä (ainakin) kolme oli lapsensa menettäneitä. Laitoin tuon "ainakin" sanan sulkuihin, koska en tehnyt asiasta gallupia, joten voi olla, että meitä oli enemmänkin. Asia koskettaa useita, mutta moni pitää sen sisällään, vaikka välillä tuntuu väärältä ilmoittaa lapsilukunsa elävien lastensa mukaan. Mitä ne menetetyt lapset sitten ovat? Jotain joka pitäisi pyyhkiä unohduksiin? Kokemuksia, joita ei muiden silmissä lasketa todellisiksi?

Jokainen lapsi, jonka sisällään kannamme, tekee meistä vanhemman. Saammepa sitten pitää heidät kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa luonamme. Eikö se näin ole?

"Mistä te tunnette?"

Olin kutsuilla. Sellaisessa naisille suunnatussa tapahtumassa, jossa tällä kertaa esiteltiin erilaisia kauneudenhoitotuotteita. Aikaisemmin en voinut käydä missään tällaisissa tilanteissa. Niissä on aina vieraita ihmisiä, joiden taustaa ja luonnetta ei tunne. Tämä aiheutti minulle lievää ahdistusta, kun en tiennyt miten kukin käyttäytyy, kun elämäni tapahtumat tulivat julki.

Erityisesti akuutti aika lapsen kuoleman jälkeen, oli kamalaa myös senkin vuoksi, että kun piti välillä kohdata vieraita ihmisiä. Sitä kun ei koskaan tiennyt miten nuo tapaamiset kehittyivät. Sitä kun itse oli auki, rikkinäinen ja kaikki haavat näkyvillä, ei halunnut kohdata yhtään ymmärtämätöntä ihmistä, ei kuulla ainoatakaan tyhmää kommenttia, eikä kannatella ketään muuta. Ei edes pientä hetkeä. Ja näin kuitenkin useimmiten aina kävi.

Tilanteet olivat ristiriitaisia. Toisaalta halusi kaikkien tietävän ja toisaalta ei halunnut kenekään sanoillaan mitätöivän kokemusta. Erityisesti Elinan kuoleman jälkeen pidin kaiken vielä tiukemmin itselläni kuin Akselin jälkeen. Akselin jälkeen en tiennyt lapsen kuoleman jälkeisestä elämästä mitään. Jossain sieluni sopukoissa toivoin, että joku osaisi sanoa tai tehdä jotain joka auttaisi, kenties kannattelisi eteenpäin. Opin, että näin ei ole. Ihmisten kommenttien seuraukset olivat useimmiten päinvastaisia.

Kun Elina kuoli, valitsin tarkoin kenelle kerroin ja mitä. Koin Elinan kuoleman kokemuksen niin henkilökohtaisena ja koko hänen lyhyen elämänsä niin arvokkaana, etten halunnut jakaa sitä ihmisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Ihmisten joiden kommentit olivat enemmän loukkaavia, kuin kannattelevia. Aivan kuin olisin suojellut pientä prinsessaani ja samalla itseäni. Elina oli ja on minulle olemassa tavalla, jota suurin osa muista ihmisistä ei koskaan tule ymmärtämään.

Nyt ajan virran hieman edettyä, osallistun mielelläni välillä näihin, positiivisessa mielessä, täysin tyhjänpäiväsiin tapahtumiin. Niissä kun ei nimenomaan tarvitse miettiä mitään elämän suuria kysymyksiä, vaan saa täysin luvalla keskittyä illan teemaan, jonka tarpeellisuus elämän kannalta on aivan yhdentekevä.

Mutta näissäkin kohtaamisissa joutuu elämän tosiasioiden eteen. Minua se ei haittaa. Minä voin kaikille kertoa, että olen kuuden lapsen, joista kaksi on kuollut, äiti. Tämä ei ole ongelma minulle. Mutta se on varmasti kiusallisen hiljaisen hetken aiheuttaja muille osallistujille.

Nyt kun sen tietää ja kun sen on kokenut monen monituista kertaa, on mielenkiintoista seurata miten ihmiset luovivat itsensä tilanteesta pois. Minä kun en enää heitä siitä pelasta. En suostu kannattelemaan ketään elämäni tosiasioiden edessä.

Näin eilenkin. Illan emäntä oli Akselin ja Elinan viereisen hautapaikan äiti. Ja hän kertoi kaikille aidosti mistä tunsimme toisemme. Siinä vaiheessa kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, voi itsekseen arvuutella, kuka henkilöistä jatkaa keskustelua hänelle parhaiten sopivasta huulipunan sävystä. Se kun ei loppujen lopuksi ollutkaan niin suuri ongelma, kuin miltä se hetki sitten vaikutti. Osa ihmisistä vaan ei sitä koskaan elämänsä aikana suostu huomaamaan.

Lääkkeitä, terapiaa ja vertaistukea

Viime viikolla lehdessä oli juttu siitä, että lääkkeet yksin eivät riitä mielenterveyden horjuessa, vaan rinnalle tarvitaan myös terapiaa. Kenet tämä oikeasti yllätti? Onko olemassa sellainen koulukunta, joiden mielestä pelkästään lääkkeet aikaansaavat ihmisessä toivottavan muutoksen mielen alkaessa horjua?

Oikeastaan kysymys on tyhmä. Tiedän, että näin on.

Oppineita, jotka väittävät, että negatiiviset kokemukset ja niiden miettiminen ovat vain väärien hermoratojen vahvistamista aivoissa. Kun näitä asioita lakkaa ajattelemasta ja syö määrättyjä lääkkeitä, alkaa elämä jossain vaiheessa voittamaan. Edellä mainittu on yksikertaistettu ajatusketju, mutta pitää joidenkin lääketieteen edustajien osalta paikkansa.

On pelottavaa miten rajoittunut joidenkin ihmiskuva on. Kaikki onkin pelkkää kemiaa ja asiat on muutettavissa tietynlaisilla mekaanisilla keinoilla. En usko tähän. En usko, että ihminen on näin yksinkertainen olento. En usko, että oma tahto on pelkää kemiaa, pelkää lääketiedettä tai pelkkiä sähköimpulsseja.

Varmasti lääkkeistä on apua, mutta eivät ne saa olla ainoa apu, jota tarjotaan. Eivät mielensolmut avaudu pelkästään kemiallisesti. Siihen tarvitaan myös toista ihmistä. Henkilöä, joka osaa kuunnella, auttaa eteenpäin, kysyä oikeat kysymykset ja avata uusia näkökulmia elämään.

On selvää, että tämä tie on pidempi, vaikeampi, karikkoisempi ja raskaampi. Mutta olen vakuuttunut, että se johtaa pysyvimpiin lopputuloksiin, kun pelkkä lääkitseminen. Sokea usko pillereihin, ei ole oikotie tasapainoisempaan elämään.

Mutta terapiakin on taitolaji. Mielikuva siitä, että maataan terapeutin sohvalla ja puhutaan varhaislapsuuden solmuista, pohjautuu enemmän amerikkalaisiin elokuviin, kuin suomalaiseen todellisuuteen. Hyvä terapiaa on mieltä avaavaa. Se on jo pelkästään siinäkin mielessä auttavaa, että siinä saa luvalla olla itsekäs. Ei tarvitse yhtään välittää toisesta osapuolesta "ihmisenä". Ei tarvitse kuunnella hänen ongelmiaan, hänen elämänsä solmuja. Saa hetken keskittyä luvalla täysin omaan itseensä. Se jo pelkästään voi olla vapauttavaa.

Vaatii aikamoisen luottamuksen, että ahdistunut ihminen avautuu koulutetulle auttajalle. Ja kun sen tekee, todella ratkaisevaa on se, minkälaisen vastaanoton saa. Sen mille tielle ja millä metodilla auttaja lähtee vyyhtiä purkamaan. Mielen hoitaminen ei ole yhtä suoraviivaista, kun murtuneen jalan. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki sovi kaikille.

Valitettavaa on, että voi kestää hetki ennen kuin huomaa, ettei terapiasuhde toimikaan. Silloin pitäisi olla voimia ja keinoja vaihtaa auttajaa. Siihen ei monella ole mahdollisuutta eikä välttämättä edes uskallusta. Välillä tuntuu, että meissä asuu, jonkinlainen sanoittamaton kunnioitus kaikkia valkotakkeja kohtaan. Eivät he kaikki ole sopivia, eivät edes hyviä. Heissä kuten kaikkien muidenkien ammattien harjoittajissa on kovin paljon erialaisia persoonallisuuksia ja osaajia. Ei pidä uskoa kritiikittömästi. Kaikki ei sovi kaikille. Luottamus on ansaittava. Pelkkä titteli ei riitä.

Vertaistuki toimii erilailla. Niin sen pitääkin. Se avaa silmät sille, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Että on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Muitakin, jotka ovat miettineet kiellettyjä ajatuksia. Muitakin, jotka painivat samojen mietteiden, samankaltaisten syytösten kanssa. Ihmisiä, jotka etsivät polkuaan mustassa todellisuudessa muiden ihmisten ymmärtämättömyyden keskellä.

Vertaistuki on tukea. Se ei ole terapiaa. Se on auttavan käden ojentamista. Yhteisten kokemusten jakamista. Oman reitin ja ajatusten avaamista muille. Siinä ei väitetäkään, että tiedossa olisi oikeat vastaukset. Siinä tuodaan esiin vaihtoehtoja. Kuljetaan rinnalla, välitetään, nostetaan toinen ylös maasta makaamasta - ainakin yritetään. Siinä kukaan ei ole toistaan parempi, vaan kaikki ovat arvokkaita omina itsenään, toisten vierellä kulkijana. Vaikeaa? Ei ollenkaan. Vaatii vaan katseen nostamista omasta itsestään muihin ja kuuntelemaan.

"Kaikella on joku tarkoitus"

Ystävättäreni mies kuoli ja yksi lohduttajasti lausui nuo otsikon legendaariset sanat. Kuinka moni läheisensä kuoleman kohdannut on kuullut, juuri tuon lauseen tai vaihtoehtoisesti vaikka "parempi näin, kuin...". Niin miten? Kuka tietää miten elämä olisi jatkunut, jos ei olisi tapahtunut juuri sitä mitä tapahtui. En minä ainakaan.

Miten väärältä kuullostaakin kuulla tuo sanonta siitä, että kaikella on joku tarkoitus. Jossain mielessä sen voi ymmärtää, kun kyse on vanhasta ihmisestä, joka jo ehkä itsekin oli sitä mieltä, että on aika lähteä. Mutta mikä tarkoitus on sillä, että nuori ihminen kuolee, pieni lapsi menehtyy, ruuhkavuosia elävä puoliso sairastuu ja kuolee, ihminen, joka on elämänsä voimissa, joutuu onnettomuuteen ja on poissa?

Joku minulle sanoi, että kuolema jalostaa, tekee meistä parempia ihmisiä. Ai, miten niin? Mieluummin olisin vähän huonompi ihminen, mutta pitäisin rakkaani vierelläni. Eikö edellä esitetty ajatus pidä sisällään sen, että toisen ihmisen kuoleman on tarkoitus opettaa meille jälkeenjääville jotain? Miten absurdi ajatus. Jonkun toisen elämä loppuisi sen vuoksi, että joku toinen oppisi elämästä jotain. Miksi eloonjääneen elämä olisi arvokkaampi kuin kuolleen? Koska sitähän tuo ajatusrakennelma tarkoittaa. Toisen uhraamista minun puolestani.

Se mitä elävien elämässä kuoleman jälkeen tapahtuu, ei ole ennustettavissa. Ei ole olemassa matemaattista kaavaa, jolle voi asettaa eri vakiotuja muuttujia, tietäen mikä on lopputulos, juuri tämän ihmisen elämässä. Elämänohjeet kuten "mikä ei tapa, se vahvistaa", ovat joidenkin ihmisten kohdalla irvikuvia todellisuudesta.

Olen nähnyt, että viikatemiehen vierailu hajoittaa ihmisiä, aiheuttaa katkeruutta, epätoivoa ja mielenterveysongelmia. Onko se sitten se tarkoitus? En tiedä. Ei minulla ole viisautta sanoa siitä mitään.

Olen myös nähnyt, miten kuoleman kohdanneet ihmiset, ovat löytäneet tasapainon itsensä kanssa, miten he ovat oppineet näkemään elämän syvyyden, ihmisten ihmisyyden ja jokaisen hetken arvokkuuden. He ovat oppineet elämään surunsa kanssa rinnakkain hyväksyen kuoleman osaksi elämänsä tarinaa. Mutta jos heiltä kysyy, oliko tämä kenties läheisen kuoleman tarkoitus, uskon, että vastaus on kieltävä. Väitän, että jokainen meistä mieluummin ottaisi rakkaansa takaisin ja eläisi hieman "huonompana" ihmisenä, kuin kovan elämänkoulun kokeneena sirpailesta koottuna ihmisenä.

Itse olen lopettanut lauseiden kuten "kaikki menee varmasti hyvin" ja muiden valmiiksi pureskeltujen lohdusten sanojen lausumisen. Helpompaa on olla lähellä, pitää kädestaä kiinni ja jakaa lohduttomuuden ja epätoivon hetki. Kyse ei ole tunteettomuudesta, vaan siitä tosiasiasta, että koskaan ei voi tietää milloin aivan oikeasti kaikki loppuu. Siihen asti tärkeintä on olla ihminen ihmiselle. Ei mitään muuta ja sitä ei tarvitse sanoin selittää.

Sisarmagiaa

"Mihin mun pitää syöttää tää pallo?", huutaa siskoni ja katselee ympärilleen. "Syötä tähän, mun jalkoihin", vastaan. Ja hänhän syöttää ja kiroaa. Ei se niin pitänyt mennä. Olen nimittäin vastaustajien puolella...

Miten siinä niin kävi? Ilmeiseti vaan siskoni vielä hieman hallitsematonta pallonkäsittelyä, voisi joku sanoa. Mutta häiritsemätön syöttö, joka tulee jalkoihini, vaikka sen pitäisi mennä johonkin muualle, on kyllä jotain muuta. Kentällä sen huomaa, että yhteys toimii sanattomasti. Jotenkin sitä tietää missä toinen on ja mihin on menossa ilman sen suurempia harjoituskuvioita.

Asiasta ei varmaan löydy tieteellistä näyttöä. Ei varmaankaan. Mutta on niin paljon muitakin asioita, joiden olemassoloa ei pysty todistamaan, mutta ei myöskään osoittamaan, etteivät ne ole olemassa.

Elämän todennäköisesti pisin suhde on sisaruussuhde. Tätä mietin, kun neiti kaksvee kömpii neiti neljätoista veen kainaloon ja teini kuiskuttaa pikkuiselle, että olet tosi söpö. Tuon hetken haluaisi ikuistaa sydämeensä. Siitä herkästä hetkestä kaksi sekuntia niin herra kuusvee juoksee rappuset alas neiti kymppivee kannoillaan ja molemmat huutavat kun päätä irti leikattaisiin. Se siitä idyllistä.

Sisaruussuhde opettaa elämää sen kaikissa olomuodoissa. Se opettaa luovimaan, taiteilemaan eri tilanteissa ja käyttäytymistä sosiaalisia suhteita. Siinä riidellään niin rajusti, ettei sellaista tapahdu kenenkään muun kanssa. Huudetaan julki kaikki ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka on koettu elämän aikana.

Pahimassa tapauksessa sisaruussodan loppumetrin taistellaan perinnönjaossa. Riidellään jokaisesta pienestä esineestä, nostetaan esiin kaikki elämän kompastuskivet, syytetään toista itseään kohdanneista kolhuista. Ja näissä tapauksissa kaiken pahan alku ja juuri on tunne siitä, että vanhemmat eivät ole kohdelleet sisaruksia tasapuolisesti. Vanhempien harjoittama kaltoinkohtelu piirtää syvät jäljet lapsen elämäntarinaan.

Vanhempien rooli on vaikea. Ei saa suosia ketään ja kuitenkin kaikki lapset ovat erilaisia. Mikä on hyvä toiselle ja toimii kolmannella, ei välttämättä onnistu neljännen kohdalla. Sitä saa olla varsinainen ihmissuhdetaikuri, jotta saa ylläpidettyä edes jonkilaista oikeudenmukaisuuden tasapainoa. Nimenomaan tunnetasolla. Sillä siitä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys - miten koemme asiat.

Mutta silloin kun sisaruussuhde on hyvä, kantaa se läpi elämän. Sillä kuka sinut oikeasti parhaiten tuntee, jollei sisaresi. Hän tietää sinusta asioita, joita vanhempasi eivät tiedä. Etkä edes haluaisi heidän tietävän. Voit kertoa hänelle asioita, joista et avautuisi puolisollesi. Sisaruus velvoittaa hyvässä mielessä. Se voi myös tukea sinua elämäsi karikoissa. Sillä kyse on verisiteestä. Se on olemassa, halusi tai ei. Joskus nimittäin sitäkin toivoo. Mutta ei kuitenkin oikeasti, koska loppujen lopuksi keneen sitä voi turvautua silloin kun maailma murjoo, jollei omaan sisareensa?

Matkakertomus osa I - valmistelu

Kolme vuotta sitten laskettelin Italian alpeilla odottaen neiti kaksveetä. Kaaduin rinteessä ja ajattelin, että se oli siinä. Omaa tyhmyyttä ja kaikki loppu. Pari seuraavaa päivää kuulostelin. Oliko liikettä vai saisimmeko etsiä lähimmän sairaalan. Siinä lomassa sanoin miehelleni, että jos tämä lapsi selviää ja jos kyseessä on tyttö, nimetään hänet tämän alppikylän mukaan.

Nyt olemme matkalla samaan paikkaan. Neiti kaksvee pääsee laittamaan sekaisin kyläpahasen, josta hän on saanut nimensä. Jos nyt pääsemme lähtemään...

Lennot varattiin jo syksyllä. Esimerkillistä toimintaa mieheltäni, joka yleensä jättää kaiken vähintäänkin viime hetkeen. Maksoin liput myös aikoja sitten. Luottokortti kun taas on minulla.

Alkuviikosta tuli varmistus lentoyhtiöstä. Lentonne välille Riika Milano on vahvistettu. Ihan kiva, mutta milläs me täältä länsirannikon helmestä pääsemme tuonne Latvian maisemiin. Yksi syy tämän lentoyhtiön käyttöön kun oli, että kerrankin pääsisimme lentämään omasta kotikaupungistamme eikä tarvitsisi ajella Tampereelle. Se kun ei ole kovin rentouttava osa matkaa. Matkustaa neljän lapsen lapsen ja matkatavaroiden kanssa väliä Vaasa - Tampere, koettaen pitää kaikki tyytyväisenä, toivoen että auto kestää (se kun yleensä aina tällaisissa tilanteissa hajoaa) ja yrittäen ehtiä ajoissa ystävälliseen Ryan Airin lentopalveluiden huomaan.

Ihan vaan tiedoksi, että edellisellä kerralla mieheni pakkasi kaikkien lasten ulkotakkien huput täyteen omenoita, jotta ei tulisi liikaa painoa käsimatkatavaroihin ja olisi jotain syötävää koneessa. Arvatkaa vaan pysyivätkö ne hupuissa... Ja minä, jolla on yleensä lehmänhermot, menetin kärsivällisyyteni turvatarkastuksessa siinä määrin, että nyt neiti neljätoista vee kysyi, että kuinka monta tarkastusta on tällä kertaa matkalla, katsoen hieman huolestuen minuun päin. Trauman aiheuttaja oli hammastahnasta, jonka virkailija katsoin ilmeisen vaaralliseksi tuotteeksi sillä kertaa. Olin eri mieltä, eikä asiaa auttanut kyseisen henkilön käsitys siitä, että virkapuku tekee hänestä jumalasta seuraavan olennon piskuisella kenttäpahasella.

Ei muuta kuin selvittämään mitä tapahtui välille Vaasa - Riika tällä kertaa. Mitään informaatiotahan asiasta meille ei ollut annettu. Tuo tiedottaminen on jokaisessa yrityksessä ongelma tai ehkä tämä nyt vaan ei ylittänyt kyseisen yrityksen tiedotuskynnystä.

Se on muuten hienoa tuo call centereitten ulkoistaminen muualle kuin Suomeen. Sitä pääsee mukavasti arvuuttelemaan miltä osin nämä sukulaiskielet suomi ja viro vastaavat toisiaan ja miltä osin ei. Toisessa päässä rääkkii naispuolinen Hänman ja toisessa suomalainen perheenisä koettaen pelastaa laumansa ja saaden heidät Italiaan ja takaisin suht kohtalaisin aikatauluin.

Peruminen olisi ilmeisesti ollut lentoyhtiölle helpoin vaihtoehto. Tämä ei tullut kysymykseenkään, vaan mieheni selvitti itse uuden reitityksen ja tarjosi sen valmiina tarjoiltuna lentoyhtiölle. Lähtö olisi yksi päivä aikaisemmin, mutta kuitenkin lentäen Vaasasta, yö Vantaan Hiltonissa ja sieltä jatko.

Takaisin hän löysi myös reitin Milano-Riika-Helsinki-Vaasa. Se ei aivan toteutunut. Koukkaamme Tukholman kautta. Pitihän nyt lentoyhtiölläkin vähän jotain päätäntävaltaa asiassa olla.

Neiti neljätoista veetä nyt vaan harmittaa, ettei takastulomatkalla pääsee shoppailemaan Tukholmaan, kun kerran noin lähellä jo ollaan Drottnigatania. Eiköhän me jokin matkamuisto löydetä myös neidille, vaikka italialaisia omenoita, jos nyt vaan päästään lähtemään.